Gattaca kotikatsomo

Gattaca on uusiseelantilaisen käsikirjoittaja/ohjaaja Andrew Niccolin hieno ja kiehtova esikoinen. Lupaava ohjaaja on hämmästyttävän hyvin pystynyt Hollywoodin supertuotannon puserruksessa tekemään kerronnallisesti ja visuaalisesti omaleimaisen sekä maltillisesti linjansa alusta loppuun säilyttävän, temaattisesti eheän taideteoksen. Niccol on muuten myös lokakuussa Suomen valkokankaille saapuvan ja kehutun Truman Shown (The Truman Show, 1998) käsikirjoittaja. Gattacassa tehdään tyylikäs sukellus lähitulevaisuuden geenimanipulaatiolla "parannettuun" maailmaan, jossa kauniit ja rohkeat ihmiset ovat osa todellisuuden arkipäivää ja jumalan luomat epäkelpoja yksilöitä.

© 1997 Columbia Pictures

Lähitulevaisuus. Yhteiskunta on jaettu kahtia: geenimanipulaatiolla luodut "virheettömät" ihmiset ovat A-luokan kansalaisia (valid), kun taas luonnollisella tavalla syntyneet ovat B-kansalaisia (in-valid). Vincent Freeman (Ethan Hawke) on "jumalanlapsi", viimeisiä luonnollisella tavalla syntyneitä ihmisiä, minkä takia hän ei luonnollisine vikoineen kelpaa vaativiin ammatteihin. Vincent ei ole koskaan kuitenkaan hyväksynyt syntyperäänsä, ja puunatessaan Gattaca-nimisen suuren avaruuslentokoulutuskeskuksen lattioita hän päättää ryhtyä taisteluun epäoikeudenmukaista systeemiä vastaan - laittamalla itsensä peliin.

Vincet on aina haaveillut avaruuslennosta ja hän haluaa mukaan ensimmäisiin miehitettyihin lentoihin kohti Saturnusta keinolla millä hyvänsä. Vincent alkaa teetättää itsestään täydellistä: hän vaihtaa henkilöllisyyttä onnettomuudessa halvaantuneen A-kansalaisen, Jerome Eugene Morrowin (Jude Law) kanssa ja antautuu julmiin toimenpiteisiin teeskennelläkseen A-luokan kansalaista. Vincentistä tulee Jerome Morrow ja huijaus sujuu hyvin siihen saakka, kunnes koulutuskeskuksessa tapahtuu raaka murha ja Vincent ihastuu kanssaoppilaaseen, Ireneneen (Uma Thurman). Sitä mukaa kun Vincentin haave alkaa tulla lähemmäksi toteutumistaan, hänen peiteroolinsa uhkaa paljastua.

Kohti ikuista edistystä?

Andrew Niccolin kiehtova esikoisohjaus hakee vertauspohjaansa enemmänkin tieteiskirjallisuudesta kuin tieteiselokuvasta. Gattacan maailmassa on hyvin paljon samoja elementtejä kuin esimerkiksi George Orwellin ja Aldous Huxleyn visioissa. Tämä tekeekin Gattacasta varsin kirjallisen elokuvan, joka on kuitenkin silattu hallitulla ja viimeistellyllä visuaalisella ilmeellä niin, että päähenkilöiden syvät luonnekuvat ja verkkainen kerronta eivät pääse pitkästyttämään missään vaiheessa.

Gattaca osuu aihevalinnallaan herkullisesti ajan hermoon, mutta geenimanipulaatiota ei kuitenkaan esitetä saarnaavalla otteella torvet toitottaen, vaan elokuvan herättämien kysymysten annetaan latautua hitaasti suomalla myös katsojalle aikaa miettiä. Onko elokuvan maailma sitten oikea tie kohti ihmisen ikuista onnea? Gattacan geenimanipuloidut, virheettömät ihmiset ovat toki hyvännäköisiä, voimakkaita ja älykkäitä, mutta kun täydellisyydestä tulee standardi, täydellisistä ihmisistä tulee harmaata massaa, jolla ei ole edes valinnan vapautta. Elokuvan kauniit ja ylivertaiset ihmiset vaikuttavat yhtä persoonallisilta ja henkeviltä kuin zombie-lauma.

Gattacalaisessa tulevaisuudessa ihmisen sielun ja valinnan vapauden on korvannut tieteen kaikkivoipaisuus. Ei ole mitään väliä sillä, mitä haluat olla, sillä tiedemiehet kertovat kuka, millainen (minkälaatuinen) ihminen sinä olet - haluat tai et. Gattacan perimmäisin oivallus on kaikkein pirullisin: kukapa isä tai äiti ei sinällään toivoisi lapselleen mitä parhainta tulevaisuutta, moitteetonta ulkomuotoa, hyvää terveyttä ja fysiikkaa, pitkää ikää sekä elämää ilman sairauksia ja vajavaisuuksia. Senkin uhalla, että lapsesta tulisi varsin "hengetön" ja persoonaton aikuinen.

Eheä ja hyvin näytelty kokonaisuus

Gattacan nuoren polven näyttelijät - Ethan Hawke, Uma Thurman, Jude Law ja Loren Dean - tekevät hienot roolisuoritukset. Etenkin Hawken ja Law’n yhteiselo identiteettihuijauksen toteuttavana parivaljakkona on kompromissittomasti näytelty ja kerrottu tarina, jossa kaksi epäonnen soturia yrittävät toistensa avulla ankarasti toteuttaa omat unelmansa. Parivaljakko on peruuttamattomasti sidottu yhteen: huijauksen paljastuminen tietäisi kummankin loppua. Law Jerome (joka identiteetin vaihdoksen jälkeen alkaa kutsua itseään toisella nimellään, Eugene) Morrowina ilmentää kouriintuntuvan herkästi katkeruutta sekä tahdonvoimaa ja pyyteetöntä armeliaisuutta. Lopussa Eugene näyttää, että avaruuslentoon ei aina tarvita avaruusalusta.

Näyttelijäkaartista pitää ehdottomasti nostaa esiin myös vanhat veteraanit: Ernest Borgnine siivoojien sympaattisena esimiehenä ja Alan Arkin parkkiintuneena poliisietsivänä. Pienehköissäkin sivurooleissaan he tuovat karismaattista lisäväriä ja maanläheisyyttä vaikeilla ja raskailla teemoilla tyylittelevään elokuvaan. Gattacan ainoina miinuksina kehtaa mainita ydintarinasta hieman irralliset sivujuonteet: murhatutkimuksen sekä Jeromen ja Irenen orastavan romanssin, jotka eivät kuitenkaan heikennä eheää temaattista kokonaisuutta. Lisäksi olisin kaivannut enemmän taustoitusta elokuvan mielenkiintoisen maailman poliittisesta järjestelmästä, mutta hyvä näinkin.

Slavomir Idziakin hillitysti ja yhtä aikaa sekä kolkosti että kauniisti kuvaama Gattaca on tervetullut poikkeus digitaaliefekteillä ja megamömmiäisillä nykyään niin briljeeraavaan tieteiselokuvaan. Hienostuneet futuristiset sävyt ja goottilaishenkinen lavastus syventävät Niccollin katsojalle heittämiä älyllisesti stimuloivia kysymyksiä geenimanipulaation filosofisista ja eettisistä vastakkainasetteluista ja ongelmista. Gattaca on oikeasti älykäs tieteiselokuva. Se on sitä paljon enemmän kuin esimerkiksi näsäviisas, pliisu ja yleisöä kosiskeleva Ensimmäinen yhteys (Contact, 1997). Gattaca on vaikea, mutta ajatteluun provosoiva hieno tutkielma "ei niin kaukaisen tulevaisuuden" hyvinkin mahdollisesta maailmasta.