Good Kill kotikatsomo

Ranskalaisfilosofi Jean Baudrillardin muistetaan sanoneen, ettei Persianlahden sotaa koskaan käytykään. Päältä katsoen järjetön väite selittyy median vaikutuksilla hämärtää erot tapahtuneen ja uutisoidun, reaalisen ja esitetyn välillä. Sota oli kyllä todellinen, mutta ei sitä meille television kuvaruudulta seuraaville.

Andrew Niccolin ohjaama ja käsikirjoittama Good Kill (2014) ei aivan yhtä lailla provosoi, mutta etäisesti senkin kliiniset sotavisiot muistuttavat jälkimodernin maailmankuvamme ongelmallisuudesta. Kaksoistornien kaatumisesta lähtien Amerikan kutsumuskiintiötä täyttänyt terrorismin vastainen sota piirtyy ohjaajalle nykymurroksen tarkistuspisteenä.

Kathryn Bigelow'n (Hurt Locker, Zero Dark Thirty) tavoin Niccol tarkastelee sodan luonnetta sen hiljaisten osallisten kautta, mutta kollegastaan poiketen vie sen kokemustematiikan astetta pidemmälle. Näennäisesti niskan päällä olevien amerikkalaissotilaiden henkinen tasapaino järkkyy poikkeuksellisesti taistelun lumeluonteen eikä niinkään sen konkretian seurauksena.

Kaltainen stressi käy erityisen raskaaksi majuri Thomas Eganille (Ethan Hawke), entiselle hävittäjälentäjälle, joka on ensikomennuksen jälkeen määrätty miehittämättömien pommilennokkien lennättäjäksi. Työ on vaaratonta, sillä virtuaalirintamalla viholliset eivät ammu takaisin, jos kohta edes taivaalla väijyvää vaaraa tunnistavat.

Tuhon kylväminen ilmastoidusta huoneesta toiselle puolen maapalloa ei kuitenkaan juuri ruoki taistelumielialaa. Semminkin, kun työpäivän päätteeksi pääsee kotiin perheen luo ja grillaamaan naapureiden kanssa. Sodankäynti näyttäytyy sekin keskiluokkaistuneelta, kaikesta vimmasta ja kunniasta riisutulta, ja se käy patriootin ylpeydelle.

Samaan aikaan ylhäältä tulee käsky iskujen lisäämiselle, ja henkinen paine kasvaa sivullisten uhrien lukumäärän mukaisesti. Hyvän ja pahan rajat häilyvät, vakaumusta ja periaatteita koetellaan ja itsetutkiskelu nakertaa perheonnea. Tässä kohtaa elokuva myös lankeaa hivenen sentimentaaliseksi, mikä vesittää lupaavat filosofiset lähtökohdat.

Se on sääli, sillä harva ohjaajan aikaisemmista töistäkään on merkitystä vailla. Hiljattaisten kapitalismitutkielmien (In Time, Lord of War) sekä kunnianhimoisten tieteisviritelmien (S1m0ne, Gattaca) laatijalta olisi toivonut tarkempaa tulkintaa aikamme vaietuista konflikteista ja niiden parissa operoivien yksilöiden psykologiasta. Lennokkilentäjän tunnontuskat jäävät henkilökohtaisen kriisin kuvaukseksi vailla vankkaa kehystystä.

Taisteleminen pelikulttuurin ehdoin herättää kuitenkin kysymyksen siitä, miten käy kun sotilaalta riistetään tämän identiteettiä määrittelevä uhrautuvuuden ydin. Onko primitiivinen kamppailun viettimme lopulta kätkettävissä lumeen ja simulaation alle? Laajempia hegeliläisiä kaaria ei Niccol aiheestaan juuri hahmottele, vaan tyytyy ulkoistamaan tarkastelunsa tulokset osaksi Yhdysvaltain poliittisia katumusharjoituksia.