The Killing valkokangas

26-vuotiaan Stanley Kubrickin puolidokumentaarinen The Killing (1956) on hieno kuvaus raviradan ryöstöstä sen tekijöiden subjektiivisin silmin. Cinema Mondon kulttuuritekona Suomessa esitettävä elokuva osoittaa oivasti, miten nuori Kubrick, ennen ison rahan ja korostuneen visuaalisuuden vaikutuksia, on kasannut pienistä aineksista film noir -klassikon, mitättömällä rahalla ja muutamalla näyttelijällä. The Killing on kaikessa minimalistisuudessaan kompakti paketti, jonka loppuratkaisu on shokeeraava. Tämä kaikki elokuvassa, jossa periaatteessa ohjaaja kertoo samat tapahtumat useaan kertaan, vain eri näkökulmista.

Köyhän miehen John Wayne Sterling Hayden on mustavalkoaikakautta seuraaville tuttu monista 1950-luvun rikoselokuvista, joita tunnetuin lienee Suddenly (1954), jossa hän pikkukaupungin seriffinä yrittää taltuttaa Frank Sinatran sadistista murhaajaa. The Killing on Haydenia tyypillisimmillään. Ex-vanki Johnny Clay on koonnut omalaatuisen ryhmän miehiä, jotka haluavat tehdä vielä viimeisen keikan, joka tekisi kaikista aiemmista kärsimyksistä vaivan arvoisia. Elokuvan kattava teema onkin epätoivon lisääntyminen miesten kasvoilla lisääntyneen intensiteetin muodossa.

Kubrickin edellinen elokuva, vuotta aiemmin valmistunut Killer’s Kiss herätti huomiota lähinnä tyylikkään visuaalisuuden ja juonettomuuden jyrkkänä vastakohtana. The Killing on tälle täydellinen vastakohta, kun samoja juonen käänteitä tankataan kyllästymiseen asti. Kubrick toi nähtäväksemme Pulp Fictionin (1994) 40 vuotta ennen Quentin Tarantinoa.

The Killingin kantavia voimia Haydenin lisäksi ovat tuolloin paljon työllistetyt sivuosakasvot, joiden nimiä kukaan ei muista, mutta joiden kasvot tunnistetaan heti, kun heidän töitään nähdään. Nimet Elisha Cook, Jr. ja Ted de Corsia eivät juuri muistin syövereitä heiluttele, mutta valkokankaalla, mikä on ainut paikka mikä merkitsee, he ovat täyttä rautaa.