Deadwood kotikatsomo

Deadwood-sarjan ideana oli tutkiskella tilannetta, jossa yhteiskunta alkaa muodostua ilman lainsäädännön sille asettamia rakenteita. Alussa Deadwood oli kaupunkina täysin laeista piittaamaton paikka. Kuka tahansa saattoi kohdata loppunsa juottolan edessä. Ennen kovapäistä Seth Bullockia (Timothy Olyphant) kaupungissa ei edes ollut sheriffiä. Western-sarjan edetessä nähtiin, kuinka kaupunki muodostuu ja ketkä ottavat paikkansa yhteisön johdossa. Elokuvassa tämä kehitys saavuttaa viimein huippunsa, kun Etelä-Dakota liittyy Unioniin. Vaikka odotus tuntui faneista loputtoman pitkältä, kymmenen vuoden aikahyppy palvelee tarinan teemoja onnistuneesti.

Tapahtumat jatkuvat oikeastaan siitä, mihin ne sarjassa jäivät, ja tilanne saadaan aikahypystä huolimatta tuntumaan luonnolliselta. Yllättävä kuolemantapaus saa kaupunkilaiset yhdistämään voimansa ulkopuolista uhkaa vastaan, mikä luo elokuvan lähtötilanteesta samankaltaisen kuin tv-sarjan lopusta. Tv-sarjan kertaaminen on suositeltavaa, muuten viittaukset menneeseen voivat jäädä huomaamatta. Sarjaa ennestään tuntemattomille Deadwood-elokuvaa on vaikea suositella. Vaikka kaupunkiin saapuu uusi asukas ja vanhoja muistellaan töksähtävien takaumien muodossa, elokuva on sen verran lyhyt, että vieraisiin hahmoihin ei ehdi kiintyä.

On mielenkiintoista nähdä, miten hahmot ovat viettäneet viime vuodet. Jotkut ovat edenneet valitsemallaan tiellä ja toiset taas jämähtäneet paikoilleen, kieltäytyneet muuttumasta. Yksi muutoksen suurimmista vastustajista oli saluunanomistaja Al Swearengen (Ian McShane), joka tahtoi pitää kaikki ohjat omissa käsissään. Vuosien jälkeen hän käyttäytyy edelleen samalla tavalla, mutta kova alkoholinkäyttö on jättänyt jälkensä eikä hän ole entisensä. Kuoleva Swearengen ja hänen suhteensa kasvavaan kaupunkiin muodostavat edelleen tarinan keskuksen. Teemoiksi nousevat ikääntymisen ohella uhrautuminen ja oman kuolevaisuuden hyväksyminen.

Elokuvasta olisi mahdotonta puhua mainitsematta Deadwoodin kompleksisia hahmoja ja näyttelijänsuorituksia, jotka tekevät niistä niin täydellisiä. Etenkin McShane onnistuu tuomaan kiroilevaan murhamieheen odottamatonta herkkyyttä. Myös muut tutut naamat palaavat rooleihinsa yhtä sulavasti. Ilmassa on katkeransuloisuutta, joka muodostuu ilosta päästä kuvaamaan tarinalle päätös sekä lopullisuuden haikeudesta. Elokuvasta on aistittavissa, kuten sarjastakin aikoinaan, että näyttelijät todella rakastavat hahmojaan sekä käsikirjoitusta, jonka ansiosta toissijaisetkin sivuhahmot nousivat katsojien suosikeiksi.

Englannin kielellä ilotellaan kuten sarjassakin. Koukeroiset repliikit huvittavat kekseliäisyydellään ja töykeät loukkaukset voivat herkistää sanojen takana piilevine merkityksineen. Erityisesti Trixien (Paula Malcomson) karkea tapa näyttää tunteitaan jaksaa ilahduttaa. David Milchin käsikirjoitusta voisi kehua maasta taivaisiin ja yksi sen vahvuuksia piilee siinä, että tärkeintä on välillä se, mitä ei sanota suoraan. Näyttelijöille annetaan tilaa loistaa. Pelkät katseet sähköistävät ilmaa enemmän kuin pyssytaistelut kaupungin mutaisella pääkadulla. Vaikka elokuvassa on sarjaan verrattuna enemmän toimintaa, jännittävimmäksi kohtaukseksi muodostuu sivistynyt huutokauppa saluunassa.

Deadwoodin henkilöhahmot ovat karuja ja niin on heidän käyttämä kielensäkin, mutta kaiken sen mudan ja kuran alla sykkii kultainen sydän. Doc Cochranin (Brad Dourif) tokaisu ”Kaikki verenvuoto loppuu joskus” voi kuulostaa turhankin julmalta sanottavalta kärsivästä potilaasta, mutta tarkemmin mietittynä siihen tiivistyy myös lopun helpotusta. Samoin Deadwood saa katkeransuloisen päätöksensä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sarjan koukeroinen tyyli ei kenties loista parhaimmillaan sullottuna lyhyeen tv-elokuvaan, mutta kaikki kauan odotetut elementit täyttyvät ja sarjan fanina voi olla erittäin tyytyväinen siihen, mitä on lopultakin päässyt näkemään.