Illuusiot murenevat

Emir Kusturican Underground valmistui kolmivuotisen Bosnian sodan loppumetreillä vuonna 1995. Se on ristiriitojen ja mahdottomien yhtälöiden elokuva: väkivaltainen ja huvittava, esteettinen ja ruma, karkea ja intohimoinen. Tarina luotaa absurdin ja brutaalin huumorin sävyin etnisesti kaoottisen Jugoslavian valtion lyhyttä elinkaarta lähes sen alusta veriseen loppuun asti.

Kusturicaa syytettiin elokuvastaan nationalistiseksi suur-Serbian kannattajaksi, minkä hän on julkisesti kieltänyt. Puolueettomuuteen pyrkivää näkemystä tukee bosnialaissyntyisen ohjaajan monikulttuurinen tausta. Itse katson elokuvaa yleisinhimillisenä kuvana sodan mielettömyydestä. Äärioloissa hullu, tuhoisa elämänraivo valtaa lopulta jokaisen, eikä kukaan pelastu. Elokuva sai verisen jatkonsa todellisuudessa, kun Kosovossa sodittiin jälleen vuonna 1999.

Undergroundin alkunäyttämö on toinen maailmansota; natsit ovat miehittäneet Belgradin. Edeltäneen maailmansodan seurauksena kokoon kursittu valtio on joutunut jälleen tuhoisien pommitusten ja sekasorron valtaan. Laittomalla asekaupalla rahaa tahkovat, röyhkeät ystävykset Marko (Manojlovic) ja Crni (Ristovski) toimivat vastarintaliikkeen johtajina ja joutuvat piilottamaan joukkonsa kellariin. Sodan rinnalle ja ylitse nousee miesten rakkaus samaan naiseen, manipuloivaan teatterinäyttelijä Natalijaan (Jokovic), jonka Crni ehtiikin naida. Marko toimii maanpäällisenä tarkkailijana ja syöttää sodan loputtuakin valhetta pommitusten jatkumisesta. Näin hän saa ryöstettyä ystävänsä naisen ja hoidettua bisnekset omaan pussiin.

Maan historialliset vaiheet, kylmä sota ja presidentti Titon vuosikymmeniä kestänyt diktatuuri näytetään elokuvan yksilökeskeisten tapahtumien ohessa vain viitteellisesti. Marko soluttautuu kommunistien johtokaartiin ja muun muassa tapaa Titon. Kohtausten aitoa dokumenttikuvaa on muokattu ja käytetty vallan sakramentteja parodioivana, hulvattomana todistusaineistona "todellisesta" historiasta. Kohtaus on konkreettisin esimerkki lukuisista manipuloinnin ja propagandan mahdollisuuksista, historian vääristämisestä, joka on yksi elokuvan teemoista.

Todellisuuspakoinen lumemaailma esitetäänkin monella tasolla. Teatteri ja elävä elämä vertautuvat samoin kuin elokuva ja todellisuus. Valheen kyllästämässä maailmassa henkilöiltä katoaa todellisuudentaju ja kukin valitsee oman kuvitelmansa totuudekseen. Valheellinen sota kestää 50 vuotta ja kun kellariväki vihdoin murtautuu ulos vankilastaan, se toteaa vain sen mihin jo uskoi: sota jatkuu. Tosin nyt käydään 1990-luvun alun sisällissotaa, jossa perheet särkyvät veljenmurhiin. Tämän elokuva näyttää symbolisella ja konkreettisella tasolla, yksityiskohtaisen julmasti. Propagandan, näytelmän ja valheiden suurta sirkusta tehostaa elokuvan estetiikka, joka on teatterille tyypillistä, kulissimaista ja epäaitoa.

Päätösjaksossa kaivataan kipeästi takaisin suureen ruokapöytään, joka yhdistää koko suvun. Illuusio hajonneen maan yhtenäisyydestä on niin mahdoton, että se kerrotaan sadun muotoon. Kyynisen Markon hyvä veli Ivan (Stimac) nousee ratkaisevaan rooliin. Änkyttävä Ivan on tuonpuoleisessa vapautunut heikkoälyisen uhrin osastaan ja filosofoi soljuvasti rauhasta ja yhtenäisyydestä maassa, jota ei koskaan ollut.

Kusturican runsaasti käyttämä raamatullinen kuvasymboliikka on osuvaa, milloin ei ylly osoittelevaksi paatokseksi. Elämystä haittaavat hieman elokuvan turhan sekava rakenne ja pitkitetyt tapahtumat. Goran Bregovicin hypnoottinen mustalaismusiikki kuljettaa nytkin juonta yhtä lailla kuin luo jäljittelemätöntä tunnelmaa.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,5 /2 henkilöä