Being the Ricardos kotikatsomo

Amazon Prime Videolla nähtävä Being the Ricardos (2021) paneutuu 1950-luvun amerikkalaistelevision superpariskunnan Lucille Ballin (Nicole Kidman) ja Desi Arnazin (Javier Bardem) tarinaan I Love Lucy -sarjan yhden kuvausviikon aikana. Tuotantoviikolla niskassa painaa kolme kriisiä: Lucyn kommunismiepäilyt, tuore raskaus ja vaeltavan katseen omistavan aviomiehen paistattelu iltapäivälehden naiskohussa. Samalla on kuitenkin valmisteltava tulevan viikon puolituntinen tv-viihdettä.

Elokuvan kaltaista viikkoa, jota elokuvassa kutsutaan nimellä Scary Week, ei todellisuudessa ollut olemassa. Oli toki kommunismiselvittelyä, vääntöä tuotantoyhtiön kanssa siitä, voidaanko raskaana olevaa naista näyttää televisiossa ja jos niin miten, ja Desi Arnazin uskottomuusepäilyjä. Samalle viikolle ne eivät osuneet. Mutta elokuvaahan tässä ollaan katsomassa, ei dokumenttia.

I Love Lucy -sarjan suosiota on taustoitettava sitä tuntemattomille. Kyseessä oli puolituntinen tilannekomedia, jota esitettiin vuosina 1951–1957. Sen pääosissa olivat Lucille Ball (televisiosarjan Lucy Ricardo) ja hänen aviomiehensä Desi Arnaz (Ricky Ricardo). Sarja oli aikakautensa suosituin tv-ohjelma. Sen suosituinta jaksoa seurattiin vuonna 1953 jopa 15 miljoonassa yhdysvaltalaiskodissa. Katsojina tämä tarkoitti 44 miljoonaa, mikä tarkoitti sitä, että television omistaneista amerikkalaisista häkellyttävät 71,7 prosenttia käänsi kanavansa CBS:lle tuona iltana. Samankaltaiseen suosioon ei ole tähän päivään mennessä päässyt yksikään komediasarja – eikä sen puoleen kovin moni muukaan tv-ohjelma.

Elokuvan kannalta rakastetun komediennen esittäminen elokuvassa on siksi riskialtista hommaa. Suomalaisen katsojan saattaa olla vaikea hahmottaa millaisen ikonin Aaron Sorkin on ottanut käsittelyyn. Lähimmäksi voisi päästä ehkä Suomi-elokuvan kultakauden näyttelijä Ansa Ikonen. Haasteen otti vastaan käsikirjoittajana kannuksensa hankkinut amerikkalaisohjaaja Sorkin, joka tunnetaan esimerkiksi televisiosarja The West Wingin (1999–2006) ja elokuvien kuten Charlie Wilsonin sota (2007), Steve Jobs (2015) ja The Social Network (2016) käsikirjoittajana. Ensimmäinen ohjaajantyö oli kohtuullisesti menestynyt Molly’s Game (2017).

Nykypäivänä on vaikea ymmärtää, millaisen ammatillisen kuolemantuomion kommunistileima saattoi antaa 50-luvun Amerikassa ja viihdebisneksessä. Jo se itsessään olisi ollut kiinnostava tutkintalinja. Samalla, kuin ohimennen, Being the Ricardos luo katsauksen niin ikäsyrjintään, epärealistisiin naiskuviin, aikakauden häveliäisyyden vaatimukseen, rakenteelliseen rasismiin kuin naisen asemaan miehisessä viihdemaailmassa. Pohditaanpa vielä menestyvän naisen rinnalla kakkosviulua soittavan aviomiehen tuntoihinkin. Avauksia on siis suuntaan, jos toisen.

Ehkä siksi elokuva ei oikein lähde lentoon. Vika on käsikirjoituksessa. Enemmän kuin elokuva I Love Lucyn tähtipariskunnasta, Being the Ricardos on tarina viihdeteollisuudesta 50-luvulla. Se haluaa ottaa kantaa kaikkeen ottamatta kantaa mihinkään. Asiaa on yksinkertaisesti liikaa. Elokuvalle olisi tehnyt hyvää päämäärän kirkastaminen tai vaihtoehtoisesti pitkä illan elokuvan venyttäminen suosiolla minisarjaksi. Mockumentary-kommentaari on päälle liimattu ja turha valinta, jonka olisi suonut jäävän leikkauspöydälle. Tuntuu kuin Sorkin ei itsekään usko tarinan kykyyn nousta siivilleen ilman selittelyjä.

Näyttelijäntyössä ei sen sijaan ole moitteen varaa vaikka sekä Nicole Kidmanin että Javier Bardemin valintaa rooleihinsa on etukäteen kritisoitu. Molemmat ovat rooleissaan hyviä, hetkittäin jopa mainioita. Erityisesti Kidmanin Lucy-imitaatio harvoissa mustavalkokohtauksissa on ilahduttava, semminkin kun Kidmaninsta ei herkästi fyysistä komediennea saa. Mainioita ovat myös sivurooleissa esiintyvät Nina Arianda (Ethel Mertz) ja luottovarma J.K.Simmons (Fred Mertz).

Sorkin olisi voinut tehdä Being the Ricardos -elokuvasta poliittisemman ja kärkevämmän – aineksia siihen olisi todella ollut tarjolla. Toisaalta lienee yhtälailla poliittinen teko antaa Lucyn, All American Sweetheartin, vapauttaa niin kirjaimellinen kuin kuvainnollinenkin siveä nuttura valloilleen. Nutturan takaa paljastuu vakavamielinen, kunnianhimoinen, määrätietoinen ja intohimoinen komedienne, jota Kidman esittää uskottavasti. Hieman sääli hyvän maalipaikan hukkaaminen kuitenkin on.

Siitä huolimatta Being the Ricardos on tarpeellinen elokuva. Se on historiallisesti kiinnostava katsaus Hollywoodin ikonisimman supertähden tasapainotteluun uran, rakkauden, kodin ja kunnianhimojen välillä, mutta täysosuma se ei ole. Valitettavasti.