Molly's Game valkokangas

Molly’s Game perustuu amerikkalaisen Molly Bloomin samannimiseen omaelämäkertaan. James Joycen romaanihahmon nimikaima on elänyt uskomattoman elämän: olympiatason kumparelaskijasta tuli Hollywood-starojen pokeripelien järjestäjä. Miljoonapelien järjestäminen teki Bloomista vain muutamassa vuodessa miljonäärin.

Elokuva on asiapitoisista käsikirjoituksistaan tunnetun Aaron Sorkinin (The Social Network, Moneyball, Steve Jobs) ensimmäinen ohjaustyö. Bloom on sanonut haastatteluissa halunneensa nimenomaan Sorkinin elämäntarinansa käsikirjoittajaksi, ja Sorkin on tarttunut tuumasta toimeen mahduttamalla tarinaan niin paljon yksityiskohtia kuin elokuvalliseen formaattiin vain pystyy.

Sorkinin kynäilemän tarinan keskiössä on Molly Bloomin hahmo ja elokuva on kerrottu suurimmaksi osaksi hänen laskelmoivasta näkökulmastaan. Bloom (Jessica Chastain) päätyy jättimäisten pokeripelien maailmaan sattumalta, mutta nousee äkkiä alansa huipulle silkalla kunnianhimolla ja päättäväisyydellä. Hänen elämäänsä ei vaikuttavia ihmissuhteita mahdu. Vanhemmat ovat eronneet riitaisasti eikä kovaotteisista pelipöydistä juuri ystäviä löydä.

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta tiettävästi se suorastaan vilisee anekdootteja Hollywood-tähdistä, jotka tapasivat käydä hänen pokeri-illoissaan. Elokuvasta nämä on jätetty pois kerronnallisten ja/tai juridisten ongelmien vuoksi. Michael Ceran esittämä nimetön ja kusipäinen Hollywood-näyttelijä tunnetaan nimellä Pelaaja X, mutta kirjassa hänen tekonsa on laitettu ex-Hämähäkkimies Tobey Maguiren piikkiin.

Oli vaikutus sitten tahaton tai ei, se toimii elokuvan eduksi. Bloomin tarinaan keskittyminen tarjoaa viileälle Chastainille hyvät raamit kiitetyssä Zero Dark Thirtyssa tekemänsä roolin toistamiseen. Ensimmäisellä kolmanneksella Molly’s Game kaataa Chastainin kertojaäänen kautta katsojan niskaan kylmän saavillisen loputtomalta tuntuvaa Sorkin-informaatiota, mutta kunhan tästä esteestä on päästy yli, Molly’s Game paljastuu pääpiirteissään toimivaksi draamaksi.

Ohjaajana Sorkinin lähestymistapa jää kuitenkin melko kliiniseksi. Kertojaääni riistää tapahtumilta tarvittavan jännitteen. Osittain ongelmia aiheuttaa myös elokuvan rakenne. Vaikka Molly’s Game ei ole varsinaisesti rikoselokuva, se tuntuu siltä. Se mukailee ohjaaja Martin Scorsesen ja leikkaaja Thelma Schoonmakerin Mafiaveljissä popularisoimaa nopeatempoista kerrontaa, mutta Sorkinin käsissä Molly’s Gamesta puuttuu tarvittava hauskuus ja tyyleillä leikkimiseen vaadittava varmuus. Tilalla on paljon informaatiota pokerista, sen pelaajista ja muusta, jota joko pitää kiinnostavana tai sitten ei.

Käsikirjoittajana Sorkin pystyy edelleen kynäilemään pätevän tarinan, mutta ennen kuin käsikirjoittaja löytää oman tyylinsä myös ohjaajana, hänen täytyy ainakin toistaiseksi luottaa edelleen David Fincherin tai Danny Boylen tasoisiin ohjaajiin nostaakseen kässärinsä mestarilliselle jalustalle.