Barbarian kotikatsomo

Kauhuelokuva Barbarian on onnistunut keräämään ympärilleen positiivista pöhinää. Yhdysvaltojen teatterimenestyksestä huolimatta elokuva julkaistiin meillä suoraan Disneyn suoratoistopalvelussa. Myönteinen noste tuntemattomalle elokuvalle herättää aina mielenkiintoa, mutta Barbarianin kohdalla lopputulemana on lähinnä mahalasku.

Myönteinen pöhinä taitaa tänä päivänä kertoa itse elokuvaa enemmän siitä pintapuolisesta onttoudesta, jonka varassa elokuvia katsotaan ja arvotetaan. Nykyään kauhuelokuvien onnistumisen mittarina tunnutaan pitävän yllätyskäänteitä – toisin sanoen silmänkääntötemppuja, joilla huomio käännetään pois olennaisesta eli sisällöstä. Voi toki olla, että nykyään elokuvia oletetaan katsottavan hamsterin kärsivällisyydellä, jolloin tarjolla pitää koko ajan olla jotain uutta ärsykettä katsojan mukana pitämiseksi. Tarinaan keskittyminen olisi liikaa vaadittu.

Joskus aikanaan kauhussa olennaista oli sisältö ja sanottava, jonka ympärille kauhu rakennettiin. Esimerkeiksi riittäköön Manaaja (1973) ja Hohto (1980), jotka vielä lukuisten katselukertojen jälkeen saavat kouliintuneenkin katsojan kämmenet hikoamaan. Tällaisista teoksista nykypäivän kertakäyttökauhun maakarit voivat päiväpainajaisissaan lähinnä unelmoida.

Nykykauhun isoksi nimeksi nostetulla Jordan Peelella on ollut elokuvissaan edes jotain sanottavaa, mutta indiekentällä ja television puolella askaroineella Zach Creggerilla ei ole sitäkään vähää. Creggerin Barbarianissa Tess (Georgina Campbell) ja Keith (Bill Skarsgård) päätyvät sekaannuksen myötä samaan vuokrakämppään, ja pitkän alustuksen jälkeen löytävät tiensä talon kellariin, jonne ei tietystikään kannattaisi mennä.

Mitään hehkutettua uutta tai innovatiivista Barbarian ei tarjoile. Elokuvan sisäisiä tarinan uudelleenkäynnistyksiä ja degeneroituneita ihmisiä on nähty kauhuelokuvissa ennenkin, puhumattakaan perusasetelmasta, jossa harmittomat tavikset kohtaavat friikkejä. Ihan sama miten nappulat pelilaudalla järjestetään, jos lähtöasetelma ja lopputulema ovat joka kerta sama. Kauhuelokuvassa tämä tarkoittaa tylsäksi käyvää peliä ja sen seuraamista.

Barbarian tuo mieleen niin ikään aikanaan positiivisen vastaanoton saaneet kauhuelokuvat It Followsin (2014) ja Don’t Breathen (2016). Varsinaista uutta nekään eivät kauhun saralla tarjonneet mutta onnistuivat hieman pöyhimään perusasetelmia sekä osoittamaan audiovisuaalista tyylitajua, joka Barbarianissa loistaa poissaolollaan. Televisioestetiikan varaan rakennetussa ja kuluneita kliseitä hyödyntävässä kuvastossa ei ole mitään mieleen jäävää. Tämän vuoden kauhutarjonnassa Barbarian jää kotoisesta Pahanhautojasta (2022) kauas takavasemmalle unohduksiin.

Ei Barbarian kauhulaarin pahnan pohjimmaisiin lukeudu. Se on vain täysin yhdentekevä kertakäyttöelokuva.