Don’t Breathe kotikatsomo

Uruguaylainen Fede Alvarez avasi itselleen oven Hollywoodin lyhytelokuvallaan Panic Attack! (2009). Kengännauhabudjetilla tehty viisiminuuttinen invaasiokatastrofielokuva peittosi kuvailmaisullaan ja tehosteillaan useimmat Hollywoodin megatuotannot. Ohjaajan visuaalisesta kyvykkyydestä ei jäänyt epäselvyyttä.

Ensimmäisenä Hollywood-elokuvanaan Alvarez ohjasi Sam Raimin siipien suojassa uusintaversion Evil Deadista (2013). Esikoisellaan Alvarez osoitti hallitsevansa pitkän elokuvan kerronnan, mutta remakeissa on rajoitteensa ja ne ovat jo lähtökohdiltaan usein kyseenalaisia. Alvarezin toiselta elokuvalta Don't Breathe (2016) odotettiinkin paljon ja Yhdysvalloissa se monen mielestä lunastikin lupauksensa.

Mistään kauhun pelastajasta tai uudesta innovaatiosta ei Don't Breathen kohdalla voi puhua, mutta toisaalta elokuvan keräämät kehut ovat ymmärrettäviä. Kauhun valtavirta on jo pitkään madannut pohjamudissa. Lajityyppiä ovat hallinneet yliluonnolliset hölynpölyt ja mauttomat verikekkerit. Niihin verrattuna paluu perusasioihin on virkistävää.

Don't Breathe on peruskauhua ja kauhussa perusasiat toimivat lähes poikkeuksetta parhaiten. Autioituvassa Detroitissa kolme asuntomurtoja tekevää nuorta haaveillee aurinkoisemmasta tulevaisuudesta. He saavat vihiä erakkona elävästä sokeasta miehestä, joka on saanut suuren rahakorvauksen tyttärensä yliajosta. Sokean vanhuksen rahojen anastaminen vaikuttaa helpolta keikalta, mutta maanisesti lukitusta talosta on vaikeampi päästä ulos kuin sisään, eikä Irakin sodan veteraani pidä tunkeilijoista.

Elokuvan tärkein oivallus on, ettei kauhun aihioksi tarvita mitään selittämätöntä vaan kauhun ydin on itse ihmisessä ja jännite saadaan mahdollisimman kireäksi suljetussa tilassa. Periaatteessa Don't Breathen voi niputtaa slasheriksi, mutta se on enemmän Teksasin moottorisahamurhien (1974) suora jälkeläinen. Kyttäämisen ja kuurupiilon sijaan kyse on konfliktista talon asukkaan ja tunkeilijoiden välillä.

Valitettavasti Don't Breathe ei kanna loppuun asti. Loppuun on kasattu liikaa elokuvaa pitkittäviä pelastumisia. Logiikka tarinassa säilyy, mutta suoraviivaisuus olisi tuonut elokuvaan sen kaipaamaa ryhtiä. Esikuvansa kaltainen ehdottomuus ja aito pakokauhu loistavat poissaolollaan.

Käsikirjoituksen tasolla henkilöhahmoja on vaivauduttu rakentamaan keskivertosäikyttelyjä enemmän. Nuoria ei ole jätetty pinnallisiksi tyhjäpäiksi slashereiden tapaan vaan heille on kirjoitettu Detroitin todellisuudesta kumpuavaa näköalattomuutta eikä sokea sotaveteraanikaan ole yksiulotteinen paha, vaan tyttärensä menettänyt katkeroitunut isä. Syvistä henkilökuvista ei ole kyse, eikä sellaisia ole edes tavoiteltu, mutta reaalisilla taustoilla hahmot kannattelevat ja vievät tarinaa eteenpäin toisin kuin tusinakauhuissa, joissa väkeä on mukana lähinnä väkivaltamätön aihioksi.

Väkivallan kuvaus on Don't Breathessa nykymittapuulla maltillista. Vaikka erilaiset astalot heiluvat ja pyssyt paukkuvat, väkivalta ei ole itsetarkoituksellista. Kyse on tarinan kautta syntyvistä tilanteista, jotka ratkaistaan väkivaltaisin keinoin.

Visuaalisessa tyylittelyssä Alvarez on pitänyt jalat maassa. Kamera on jatkuvassa liikkeessä, mutta leikkausrytmi on maltillinen ja lopputulos siten sujuvan rauhallinen. Kuvallinen kerronta tukee tarinaa, mutta toisaalta siitä uupuu ulottuvuus, joka nostaisi elokuvan taiteellista tasoa.

Don't Breathesta ei ole kauhun kaanoniin, mutta aikakautensa valtavirrassa se on virkistävä muistutus siitä, mikä kauhussa perustasolla toimii. Kun peruspalikat ovat paikoillaan, elokuvan jaksaa katsoa sellainenkin, joka ei nurkkien takana olevista yllätyksistä enää liiemmin säikyty.