Herran nuhteessa

Martin Koolhoven tunnetaan Suomessa erinomaisesta toisen maailmansodan aikaiseen saksalaisten miehittämään Hollantiin sijoittuvasta elokuvastaan Sotatalvi (2008). Se, mitä ohjaaja on tehnyt seuraavat seitsemän vuotta, kiteytyy kostotrillerissä nimeltä Brimstone, jonka voi katsoa lukeutuvan myös western-genreen, tosin varauksella, sillä mikään puhdasverinen lajityypin edustaja ei Brimstone ole. Trilleriaineksiin sekoittuu jopa lieviä kauhuelokuvan elementtejä, vaikka ei onneksi nykykauhun – vai pitäisikö sanoa lapsellisen säikyttelyn kaltaisia "pöö!" -efektejä.

BrimstoneBrimstone etenee takautumina neljään eri jaksoon jaoteltuna. Alussa ollaan jo miltei lopussa, ja sitten tapahtumat etenevät kronologisesti taaksepäin. Aikatasojen sekoittaminen tuo mieleen välittömästi elokuvan pääpahan esittäjän Guy Pearcen tähdittämän Mementon (2000), jonka ohjasi ja käsikirjoitti Christopher Nolan.

Memento oli niin mielenkiintoinen tapaus, että se oli miltei pakko katsoa heti ensi-illan jälkeen uudelleen, ei vähiten siksi että takaumarakenteen myötä elokuvan seuraaminen kävi mainiosta aivojumpasta. Brimstone ei aiheuta samanlaista reaktiota. Sinänsä selkeä takaumarakenne toimii, mutta toisaalta se on vain turhaa kikkailua, yritys saada suoraviivainen kosto- ja takaa-ajojännäri näyttämään ja tuntumaan aineksiaan suuremmalta elokuvalta. Valitettavasti Brimstone ei kohoa klassikoksi, vaikka yritys on ollut kova, ja yritykselle pitää nostaa hattua.

BrimstoneBrimstone on ohjaajansa lapsi, pakkomielle, jonka vuoksi mentiin läpi harmaan kiven. Koolhoven paitsi ohjasi myös käsikirjoitti elokuvan itse. Tuotannossa oli pahoja vaikeuksia, ja elokuva olikin mennä konkurssiin jo ennen kuvausten alkamista. Näyttelijät Mia Wasikowska ja Robert Pattinson peruuttivat osallistumisensa viime hetkillä, Pattinson etenkin siksi, että kuvitteli, ettei hankkeesta koskaan tulisi mitään. Ohjaaja Koolhoven, joka oli suunnitellut elokuvaa jo viisi vuotta, joutui turvautumaan sairaalahoitoon paniikkihäiriön vuoksi. Lopulta rahat saatiin kuitenkin kasaan ja elokuva valmiiksi eurooppalaisena yhteistuotantona, jossa Hollannilla oli suurin osuus.

Elokuva olisi voitu toteuttaa myös amerikkalaisen studion tuotantona: tällainen optio oli tarjolla, mutta silloin ohjaajalle ei olisi jäänyt niin sanotun viimeisen leikkauksen oikeutta, eli oikeutta toteuttaa tinkimättömästi oma taiteellinen visionsa. Elokuvataiteen klassikkoteokset, kuten Terry Gilliamin Brazil (1985) tai Ridley Scottin mestariteos Blade Runner (1982) ovat esimerkkejä elokuvista, joiden leikkausoikeuksista käydyt eeppiset taistelut lakituvissa olivat osaltaan luomassa ja pönkittämässä näiden taideteosten tulevaa mainetta.

Valitettavasti Brimstone ei paini samassa sarjassa edellä mainittujen elokuvien kanssa, ja ehkäpä ohjaajan olisikin tällä kertaa kannattanut päästää itsensä helpommalla ja antautua salkkumiesten edessä, sillä Koolhovenin taiteellinen visio ei vakuuta.

BrimstoneOttaen huomioon elokuvan juonen yksinkertaisuuden – paha on kintereillä, mennään karkuun – on elokuvan kesto aivan liian pitkä. Napakka puolitoistatuntinen olisi riittänyt aivan hyvin, nyt tuntuu hieman siltä että pitkällä kestolla on haettu lisäarvoa. Tarinaan ympätty sivujuoni tallin ylisillä piilottelevista rosvoista on varsinaisen tarinan kostoteeman kannalta täysin turha. Pitkä kesto ja hidas tempo ei tuo muassaan tunnetta eeppisyydestä, vaan haukotuksen.

Guy Pearcen ilkeyttä tihkuvaan pääpahikseen ei ole jostain kumman syystä saatu sitä vääjäämätöntä, maanista pahan hehkua, jota ohjaaja on varmasti tavoitellut, ja tämä on elokuvan ehkä suurin miinus. Pearcen esittämä saarnaaja on vain pakkomielteidensä ajama reppana, eikä edes kovin pelottava tai tehokas sellainen. Psykologinen syvyys puuttuu, ja sen myötä kaikki. Saarnaaja ei suostu kuolemaan oikein millään – vähän kuin John Carpenterin Halloweenien Michael Myers aikanaan – mutta Koolhoven ei pysty rakentamaan samanlaista jännitettä pääpahiksen ja tämän uhrien välille kuin legendaariset esikuvansa.

Teema, johon Koolhovenin olisi kannattanut panostaa, on naisiin kohdistuva kotiväkivalta, jota elokuva on tulvillaan, mutta tämän teeman syventäminen ja ruotiminen jätetään kokonaan väliin samoin kuin uskonnon varjolla harjoitettu miehinen väkivalta ja naisten alistaminen.

Brimstone haaskaa tärkeitä aiheita, joihin tarttumalla ja teemoja syventämällä siitä olisi voinut tulla oikeasti suuri elokuva. Rohkea rinnastus nykyajan sairaisiin ilmiöihin olisi ollut rohkea veto, mutta asioiden pelkkä pinnallinen näyttäminen ja toteaminen eivät riitä saamaan aikaan tunnetta, että katsoo jotain oikeasti merkityksellistä. Koolhovenilla on vielä pitkä tie kuljettavanaan.

BrimstoneKoolhoven on myöntänyt, että kulttimaineen omaavan Räsynuken (Night of the Hunter, 1955) häiriintynyt saarnaaja on toiminut Pearcen esittämän hahmon esikuvana. Brimstonen saarnamies on muuttanut Yhdysvaltoihin seurakuntansa kanssa Hollannista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Räsynuken sadistisen saarnaajan, jota Robert Mitchum ikimuistettavasti esittää, hahmo perustui todelliseen murhaajaan Harry Powersiin, joka taasen oli syntynyt Hollannissa ja amerikkalaistanut nimensä muutettuaan Yhdysvaltoihin.

Vaikka Brimstone onkin katselukokemuksena ylipitkä ja kolea, jäi elokuvan tekemisestä sentään pysyvä muisto sen tekijöille. Guy Pearce ja Carice van Houten löysivät toisensa kuvausten aikana ja saivat aikaiseksi elokuvan lisäksi yhteisen lapsen.

* *
Arvostelukäytännöt