Aya ja noita kotikatsomo

Hayao Miyazaki ohjasi Diana Wynne Jonesin saman nimisestä lastenkirjasarjasta mainion Liikkuvan linnan (2005). Miyazaki otti ronskeja taiteellisia vapauksia alkuperäismateriaalin suhteen, mutta lopputulos oli onnistunut. Hänen poikansa Gorô puolestaan sai tehtäväkseen Maameren tarinat (2006), joka perustuu fantasiaklassikko Ursula K. Le Guinnin teoksiin. Alkujaan Hayaon ohjaukseksi tarkoitettu leffa sai Studio Ghiblin siihen mennessä huonoimman vastaanoton ja viilensi isän ja pojan välejä entisestään.

Nyt Gorô Miyazaki ja Studio Ghibli ovat palanneet Jonesin tuotantoon. Aya ja noita (2020) on sovitettu Jonesin Earwig and the Witch -nimisestä lastenkirjasta. Paraikaa toista elokuvaa työstävällä ukko-Miyazakilla olisi myös ollut kiinnostusta ohjaamiseen, mutta tekijätiedoissa hänen tittelikseen on jäänyt ”suunnittelija”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyseessä on käsin piirrettyä animaatiota vaalineen Studio Ghiblin ensimmäinen kokonaan digitaalisesti animoitu pitkä elokuva.

Aya on vauvana jätetty orpokotiin, missä hän on viihtynyt mainiosti koko pienen ikänsä. Näsäviisas ja jekkuileva Aya adoptoidaan lopulta noitapariskunnan kotiin, missä hänet laitetaan oitis töihin ällöttävien noitarohtojen valmistamisessa. Noitien asuttama taianomainen talo paljastaa uusia puolia itsestään, ja Ayan onnistuu pikku hiljaa selvittää enemmän ottovanhempiensa taustasta.

Kovin paljon juonta tässä pienille lapsille suunnatussa elokuvassa ei ole. Rauhallinen tahti ja vähäiset tapahtumat eivät yleensä ole haitanneet Studio Ghiblin elokuvissa – katsokaa vaikka Naapurini Totoroa (1988) – mutta Ayassa ja noidassa lamaannuttava tylsyys alkaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Kiinnostus herää hieman vasta viime hetkillä ennen oudosti kesken jäävää lopetusta, ja koko aikaisempi 80 minuuttia haihtuu mielestä lopputekstien pyöriessä.

En pidä ajatusta Studio Ghiblin tuottamasta digianimaatiosta lähtökohtaisesti pyhäinhäväistyksenä. Perinteinen käsityö on toki parasta, mutta yhtiö on hyödyntänyt elokuvissaan digitehosteita onnistuneesti Prinsessa Mononokesta (1997) lähtien. Miksipä heiltä ei siis luontuisi myös tietokoneanimaatio? Aya ja noita näyttää kuitenkin... no, aivan kamalalta. Vahamaiselta, elottomalta, pahimmillaan kuin Itse valtiailta. Gorô Miyazakin isäänsä huomattavasti staattisempi kuvakerronta vain pahentaa asiaa.

Jos tylsässä tarinassa ja rumassa animaatiossa ei olisi jo tarpeeksi pettymyksen aihetta, hieroo Aya suolaa haavoihin muistuttamalla jatkuvasti paremmista Ghibli-elokuvista: sarkastisesti sanaileva musta kissa Kikin lähettipalvelusta (1989), aamiaiselle paistuvat pekonit ja munat Liikkuvasta linnasta ja viheliäisen noitamatamin alaisena raataminen Henkien kätkemästä (2001). Nämä viittaukset Hayao Miyazakin mestariteoksiin saavat Ayan ja noidan vaikuttamaan entistäkin köykäisemmältä.

Gorô Miyazaki parka! Perusinhimillisellä tasolla en voi olla kokematta myötätuntoa koko maailman rakastaman mutta siviilissä ärtyisänä perfektionistina tunnetun isänsä varjossa puurtavaa poikaa kohtaan. Säälillä ei kuitenkaan pääse pitkälle. Ehkä sen täytyi tapahtua joku päivä, mutta tuntuu silti pahalta todeta, että Studio Ghibli teki roskaa lapsille.