Maameren tarinat valkokangas

Maameri-sarja on kirjailija Ursula K. Le Guinin arvostetuin luomus, persoonallinen yritys irtautua fantasiakirjallisuuden kaavoista, vaikkakin edelleen klassisen fantasian keinoin. Maameri-trilogia ilmestyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, ja tarinan piti jäädä siihen. Le Guin kuitenkin innostui palaamaan luomaansa maailmaan 1990- ja 2000-luvuilla kahden uuden romaanin ja novellikokoelman myötä.

Le Guinin kirjoittajaperspektiivi muuttui vuosien myötä entistä filosofisemmaksi, fantasiamaisuuden korvautuessa liki esseemäisellä mietiskelyllä muun muassa feminismistä sekä yhteiskunnallisista valtasuhteista. Sen, minkä myöhemmät teokset pohdiskelevuudessaan saavuttivat, ne luettavuudessaan ja kiinnostavuudessaan menettivät. Suurin ero kirjoitustyyleillä on alkuperäissarjan viimeisellä, Kaukaisella rannalla (1972) sekä sitä 18 vuotta myöhemmin seuranneella Tehanulla.

Maameren tarinat pohjautuu yhtä kaikki kumpaankin teokseen. Ongelmilta ei vältytä, sillä päätös ympätä kaksi keskenään erilaista ja erisävyistä teosta yhdeksi elokuvaksi on ollut aivan liian kunnianhimoinen. Kaiken kukkuraksi osa kirjojen aineistosta on hylätty ja korvattu itse kehitellyillä juonikuvioilla.

Osa päähenkilöistä kuten arkkimaagi Varpushaukka ja entinen Atuanin ylipapitar, nykyinen maatilan emäntä Tenar on tulkittu kutakuinkin oikein, mutta Kaukaisin ranta -teoksessa itseään etsineestä prinssi Arrenista on jostain syystä tehty pakomatkalla oleva isänmurhaaja, joka kirjaimellisesti pakenee varjoaan. Rajansa klassikoiden muunteluillakin, varsinkin kun ylimääräiseltä painolastilta tuntuva murhakuvio ei ole mitenkään oleellinen tarinan ja hahmon kehitykselle.

Ohjaajan pallilla ensi kertaa olevan, Goro "Hayaon poika" Miyazakin muutoksia on muutenkin vaikea niellä purematta. Alkuperäistarinoiden runkoon on ympätty kosolti mätkintäkohtauksia, isohampaisiä käkättäviä animehahmojen arkkityyppejä sekä ilmeisesti pakollinen yksinlaulukohtaus. Siinä missä kirjojen antagonisteilla oli usein perusteet toiminnalleen, elokuvassa pahikset ovat perinteisiä ylipahiksia, ja paha velho Cob asustaa totta kai synkän mustassa linnassa. Cob on mitä ilmeisemmin myös transvestiitti, sillä hahmo näyttää ja kuulostaa naiselta aina tiimalasivyötäröä myöten, mutta myöhemmin häneen viitataan miehenä. No, velhojen tiet ovat toki tutkimattomat.

Visuaalisessa tunnelmassa ja toteutuksessa teos jää sentään voiton puolelle. Käsityönä tehdyt animaatiot huokuvat sadunomaisia pastellisävyjä, ja Ghibli-studion kädenjälki on edelleen tyylikkään näyttävää verrattuna tietokoneella kyhättyihin tusina-animaatioihin. Ylipitkä ja keskivaiheilla nukuttavan verkkaisesti etenevä elokuva osoittaa kuitenkin kaksi asiaa.

Ensinnäkin Gorolla on vielä paljon töitä edessään ennen kuin isäpapan varjo hälvenee. Toiseksi olisi ollut parempi, jos teoksesta olisi häivytetty kaikki kytkökset Le Guiniin ja vaihdettu nimet. Itsenäisenä fantasia-animaationa ja ilman korkeampaa mittapuuta elokuva olisi voitu rakentaa dynaamisemmaksi ja vapaammin hengittäväksi, mutta Maameri-tarinana elokuvan anti jää väkinäiseksi ja vähäiseksi.