"Kun oppii ymmärtämään kuolemaa, oppii ymmärtämään elämää"

Turun Julian kahvilassa nojatuoliin uppoutuneena istuu mies nimeltä Timo Linnasalo, ohjaaja, jota suuri yleisö ei ehkä kovin hyvin tunne. Jo 1980-luvun puolivälissä Linnasalon mielessä virisi ajatus tehdä elokuva Eeva-Liisa Mannerin kirjoittamasta näytelmästä Eros ja Psykhe, mutta miksi?

© 1998 Reppufilmi Oy

- Kaunis, viisas kertomus erottui normaalista ihmissuhdetarinasta: tyttö ja poika ja rakastuminen, ja sen jälkeen epäonnistuminen tässä suhteessa - se mitä maailmassa tapahtuu. Mikä on heidän ulkopuolinen maailmansa, tämä oli varmasti se. Kun Mannerilla painoi toinen maailmansota, joka selvästi heijastuu kyseisessä tekstissä, niin minulla painaa ehkä enemmän taloussota kuin maailmansota.

Elokuvaa Eros ja Psykhe on kuvattu traagiseksi rakkaustarinaksi. Onko vaikuttava elementti juuri rakkaus vai myös elämä ja kuolema?

- Olemme miten tietoisia tai tiedottomia siitä, että elämä ja kuolema on olemassa, ja näistä jälkimmäinen, siis kuolema, näyttelee meidän kunkin elämässä. Se on keskeinen kysymys siinä, miten me eletään ylipäätään. Jos emme ymmärrä kuolemasta mitään, niin emme ymmärrä myöskään elämästä mitään. Ja tavallaan tässä kertomuksessa yritetään sanoa se yksinkertainen asia, että uhraa myös pieni ajatus kuolemalle.

Ja rakkaus liittyy myös kuolemaan. Rakasteluahan kuvataan jo pieneksi kuolemaksi. Mannerin kuin Linnasalonkaan mielestä rakkaus ja kuolema eivät ole vastakkaisia asioita. Kuoleman ymmärtämisen kautta elokuvassa Eros ja Psykhe on tarkoitus saada katsoja arvostamaan omia ihmissuhteitaan ja elämäänsä, toisella tapaa kuin maailma pakottaa. Ihmisen voima on toisessa ihmisessä.

Elokuva on uniikkia teatteria

Timo Linnasalo on aikanaan vuonna 1988 ohjannut Eros ja Psykhe -tarinan myös teatterille. Elokuva ja teatteri ilmaisuvälineinä kuitenkin poikkeavat toisistaan.

- Ne poikkeavat osittain jo perusdramaturgialtaan, ja on selvä, että elokuva esittää realismivaateitaan, koska se on mekaaninen kuva, joka välittyy objektiivin kautta. Henki on molemmissa sama, mutta ulkoasu on eri.

Linnasalon mielestä - ainakin hänelle - elokuvan ja teatterin tekemisen perusero on siinä, että teatterissa toistetaan samankaltaisena samaa perustarinaa ja jokainen hyvä esitys on tavallaan aina uniikki. Elokuvassa taas yritetään tallentaa ainutkertaisia hetkiä, joita ei voi toistaa muuten kuin esittämällä tallennettu elokuva valkokankaalla. Kumpi näistä ilmaisumuodoista on sitten yleisöläheisempää?

- Toivoisin, että ne yleisöt kohtaisivat.

Elokuvantekijöistä tuotantoonsa vaikuttajina Linnasalo nimeää listan Altmanista Tarkovskyyn, mutta ei koe toisia elokuvantekijöitä ainoiksi vaikuttajikseen.

- Itse lähestyn elokuvaa ei niinkään elokuvan vaan kokonaiskulttuurin kautta.

Timo Linnasalo on jo pitkään toiminut kotimaisen elokuvan saralla ja on huomioinut, että viime vuosina yleisö on alkanut taas löytää kotimaista elokuvaa. yksi syy siihen lienee, että lähes jokaiselle on noussut tarve hahmottaa ja ymmärtää elämäänsä sekä sen missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

- Toinen syy on siinä, että suomalainen elokuva on nousussa, on tietysti se, että elokuvia tehdään yhä ammattimaisemmin.