Hanoi Rocks ja tämä päivä

Ex-Mötley Crüe -laulaja Vince Neil oli 80-luvun puolessavälissä – ja mikseipä vieläkin? – perin vihattava mies. Mies kun on paljolti vastuussa Hanoi Rocksin, parhaiten maailmalla menestyneen suomalaisen rock-bändin alamäen alkamisesta. Neil ajoi päihdepäissään ylinopeutta Fordillaan, jonka repsikanpaikalla istunut Hanoi-rumpali Razzle kuoli auton törmättyä palopostiin. Päivämäärä oli 9.12.1984. Jo tammikuussa 1985 Hanoit pitivät silloisen kokoonpanonsa jäähyväiskonserttinsa Helsingissä, rummuissa paikkaamassa Terry Chimes. Välit bändin jäljelle jäävien jäsenten kesken eivät enää olleet yksinkertaisen selviä tai lämpimiä. Lopulta kesällä 1985 Hanoi Rocks hajosi.

Neilin vihattavuutta lisää se, että hänen oma testosteronisuutta puhkuva bändinsä oli sukseensa huipulla juuri tuossa 80-luvun puolivälin paikkeilla, kun hard rock -bändit olivat muutenkin kovassa nosteessa. Hanoi Rocksin lopullinen läpilyönti olisi ollut odotettavissa, sillä bändin uusin levy Two Steps from the Move ja ensimmäinen Amerikankiertue olivat kummatkin menestyksiä. Jo kaksi kertaa aikaisemmin rattijuoppoudesta kärähtynyt Neil ei saanut teostaan kuin kuukauden linnatuomion.

Musiikillinen ja asenteellinen maisema

Vuoden 1980 keväällä perustettu Hanoi Rocks oli noin viisivuotisen historiansa aikana perin outo lintu suomalaisessa rock-kulttuurissa. Punkin aikaan pidettiin selvänä, että bändi laulaa suomeksi, mutta sehän ei yksinkertaisesti olisi toiminut rock'n'roll -tyylin musiikissa. Vieläkin voi kerrata suomalaisen rockin (isolla R:llä) parhaita bändejä; ne kaikki muutkin ovatkin laulaneet englanniksi (Hurriganes, Smack, Melrose, Hearthill). Hanoi Rocks oli kuitenkin jotain paljon muutakin. Se oli sekoitusta punkista, rock'n'rollista, hard-rockista ja glam-rockista – kaikki esitettynä nuorekkuuden vitaliteetilla ja vilpittömyydellä.

Biisien melodisuus (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että niistä puuttuisi meininki), kimalteleva ja koristeinen pukeutuminen meikkeineen ja avoimesti seksiä, sekoilua ja loistoa pursuavat tekstitykset kuuluivat Hanoi Rocksiin. Bändillä oli toki esikuvia, mutta enemmän jäljittelijöitä: erilaisia vaikutteita yhdistäen se pystyi luomaan täysin omanlaisensa vaihtoehdon maailman ja erityisesti Suomen rock-kentälle. Hanoi Rocks ei koskaan uransa aikana menettänyt tietynlaista autotalli-asennettaan, vaikka lähtikin tukka hulmuten maailmanvalloitukseen. Menestyminen oli parikymppisten soittajien unelma, joka kävi, enemmän tai vähemmän, toteen.

Suomalainen todellisuus

Lontoon Marquee-klubilla ja Japanissa Hanoi Rocks oli varmasti parhaiten kotonaan; Suomessa sitä ei koskaan täysin ymmärretty. Bändin hajottua ja sen jäsenten lähdettyä monenkirjaville soolourilleen koko Hanoi Rocksista vaiettiin melko lailla. Tämä pätee vieläkin: kovin monesta tuutista ei kuule bändin tuotantoa saati mitään historiaakaan. Tapausta pidetään yhä valtakulttuurissa vähän kuin kuplana tai kultti-ilmiönä (mitä se toki on), vaikka kyseessä on yhä pisimmälle maailmanvalloituksessa päässyt suomalainen rock-bändi.

Hanoi Rocks on toki aikansa ilmiö: enää vastaavaa ei voisi kuvitella. Silti sen railakkaat ja tunteikkaatkin rock-biisit eivät ole kuluneet miksikään viidessätoista vuodessa. 80-luvun jälkipuolella bändiä paikkaamaan yrittäneet tulokkaat, joiden nimiä on kielletty lausumasta, eivät mahtaneet esikuvansa voittamattomalle täydellisyydelle mitään: vain Guns'n'Roses löysi sen sukseen, jota Hanoi Rocks tavoitteli, tosin vaatimattomammin perustein.

Mitä tulee Hanoi-poikien soolouriin, on medioissa enemmän keskitytty heidän pärjäämisessä maailmalla tai missä lie. Totta onkin, että soololevytykset eivät ole antaneet aihetta varsinaiseen riemuun, vaikkei toisaalta pettymyksiinkään. Hanoi Rocks oli kokonaisuus, jonka veroista on vaikea toista luoda. Alunperin se oli kitaristi Andy McCoyn visio siitä, miltä täydellisen rock-bändin pitäisi kuulostaa. Sitten hän vain kasasi oikeat tyypit yhteen.

Mitä tekee The Real McCoy?

13.8. ensi-iltaan saapuva The Real McCoy on tekijöidensä sanoin fiktiivinen dokumentti Andy McCoysta. Hän oli pääasiallinen Hanoin biisintekijä, sanoisinko mestarismies alallaan. Suomessapa ei aiemmin ole juuri yksittäisiä henkilökuvia rock-maailmasta valkokankaalle siirretty. Buumi on ilmeisesti päällä: seuraavaksi on tulossa Markku Pölösen Badding.

Elokuva rynnii suomalaisille valkokankaille peräti seitsemän kopion voimin. Määrä on melkoinen dokumenttielokuvalle. Mainostus on pyörinyt ennennäkemättömällä vauhdilla jo keväästä ja Andyn keikkakiertue alkaa ensi-illan tienoihin. Jotkut ovat ehtineet leimata koko elokuvan ja sen oheisjulkisuuden suureksi paisutteluksi, mutta ennakkonäytökset festivaaleilla kertovat toista. Tampereella The Real McCoy oli ensimmäinen loppuunmyyty näytös ja Sodankylässä esityspaikkana ollut teltta täyttyi kuulemma ennennäkemättömästi. Nähtäväksi ja hyvin kiinnostavaksi jää, miten Andyn maailma löytää katsojat varsinaisella teatterikierroksella.

McCoysta riittää toki aihetta elokuvaan – The Real McCoy keskittyykin lähes täysin tämänhetkisiin oloihin ja trippeihin, vain siteeksi herran historiaan. Silti on vain ihmeteltävä, miksi ei syntynyt elokuvaa koko Hanoi Rocksista. Bändin ja sen jäsenten historian kuvittamisessa olisi ollut todellisen haasteen paikka: tosin aiemmin kovin vakavia elokuvia ohjannut Pekka Lehto ei siinäkään varmasti olisi ollut täysin asiat ymmärtävä ohjaaja.