Walk The Line valkokangas

Säveltaivaan suuret tähdet olettaisi suotuisiksi elokuvan aiheiksi. Tuotantoyhtiöt ovat tarttuneet tällaisiin projekteihin kuitenkin varsin varovasti. Laajan tunnettavuuden omaavat musiikkimaailman nimet ainakin periaatteessa takaisivat hyvän yleisöpotentiaalin ja lisäksi musiikin parissa toimivien elämä mielletään usein värikkyydessään vetäväksi ja mielenkiintoiseksi. Moni musiikin saran taitaja onkin omanlaisensa persoona, jonka kiinnostavuus henkilönäkin on huomattava. Valitettavan usein musiikintekijöistä kertovat elokuvat kuitenkin tyytyvät vain pönkittämään tunnettua tähtikuvaa.

James Mangoldin ohjaama, Johnny Cashista kertova Walk the Line on Taylor Hackfordin Rayn (2004) tavoin laadukas mutta särmätön kiiltokuva populaarimusiikin yhdestä suuresta pioneerista. Muusikkokuvauksen hyvyys ei ole siinä, kuinka tarkkaan elokuvaan on taltioitu artistin ura ja saavutukset, vaan siinä minkälaisen tulkinnan se onnistuu taiteilijasta ja henkilöstä luomaan.

Mangold ja Hackford ovat Hollywoodin tasavarmoja taitajia, joiden elokuvat edustavat sujuvaa viihdettä, mutta kummankaan uralta on turha etsiä persoonallisia valon pilkahduksia. Cashin ja Ray Charlesin pitkiltä taipaleilta olisi varmasti löytynyt kiviä käännettäviksi, mutta luultavimmin kyseessä ovat niin merkittävät amerikkalaisuuden ikonit, että viihdetehtaan pyhätössä ei tohdita raottaa toista todellisuutta vaan ylläpidetään tutun turvallisia tarinoita. Taiteilijakuvauksen tekemiseen tarvitaan antaumusta, mistä Clint Eastwoodin Charlie Parkerista kertonut Bird (1988) on hyvä esimerkki.

Walk the Linen alkutahdit ovat huumaavia lyödessään läpi Folsomin vankilan muurien. Kyseinen vuoden 1968 esiintyminen ja siitä taltioitu livealbumi At Folsom Prison siivitti Johnny Cashin uran uuteen nousuun. Aiempi huumekierre oli lähes katkaissut hänen menestyksellisen uransa. Folsom on myös Walk the Linen kiintopiste, josta Cashin elämää ja uraa kuvaava, lähes koko elokuvan mittainen takauma alkaa päättyäkseen kuuluisaan vankilaesiintymiseen ja sitä seuranneeseen avioitumiseen pitkäaikaisen ystävänsä June Carterin kanssa.

Ajallinen rajaaminen vain osaan Cashin elämästä antaa elokuvalle kerronnallista ryhtiä ja mahdollistaa keskittymisen myös itse henkilöön. Tätä tukee Joaquin Phoenixin hieno rooli pääosassa. Suorituksen arvoa nostaa se, että hän laulaa itse kaikki elokuvassa esitetyt kappaleet. Phoenix luo Cashista elämää kokeneen miehen, mikä vastaa kunnioittavasti viimeiseksi jäänyttä mielikuvaa Neil Diamondin Solitary Mania koskettavasti tulkinneesta Las Vegasin valot taaksensa jättäneestä legendasta.

Walk the Linea on markkinoitu rock-elokuvana, vaikka Cash on tunnettu ennen kaikkea kantrimiehenä. Cash tuli tietoisuuteen Sun Studion artistina ja kiersi viisikymmentäluvun puolivälissä yhdessä Elviksen, Roy Orbisonin, Jerry Lee Lewisin, Carl Perkinsin ja June Carterin kanssa. Pitkälti tälle pohjalle rakentui rock-musiikin nousu, etelän valkoisten ja mustien työläisten taitamasta musiikillisesta kombinaatiosta, jossa yhdistyi kantri ja blues.

Taiteilijakuvausta enemmän Walk the Line on musiikilla höystetty Johnnyn ja Junen suhteeseen keskittyvä rakkausdraama. Musiikkiesitykset, Joaquin Phoenixin roolisuoritus sekä Johnnyn ja hänen isänsä välinen suhde rakentavat elokuvaan kuitenkin hetkiä, jolloin tavoitetaan muutakin kuin kiiltokuva yhdestä musiikin supertähdestä.