Vedenneito valkokangas

Suomalaisella luontoelokuvalla on Metsän tarinasta (2012) lähtien ollut nostetta ja katsojamäärät teattereissa ovat nousseet korkeiksi. Kotoisten luontodokumenttien menestys on ollut käytännössä yhden tuotantoyhtiön, Matila Röhr Productionsin saavutus. Uusien tekijöiden ilmaantuminen luontoelokuvien saralle on ollut lähinnä ajan kysymys, ja oikeastaan odotettukin asia. Vaikka MRP:n dokumenteilla on ollut selkeät ansionsa muun muassa kuvauksen osalta, ovat elokuvat olleet samasta muotista valettuja ja yhtiön viimeisin tuotanto, Luontosinfonia (2019), vaikutti jo lähinnä kierrätysprojektilta.

Dokumentaristina ja luontokuvaajana tunnetun Petteri Saarion tekemä Vedenneito onkin tässä mielessä tervetullut tapaus, vaikka sekin kamppailee osin samoissa ongelmissa kuin MRP:nkin elokuvat. Jälleen kerran kaikki on rakennettu vuodenkierron varaan ja suomalaista luontoa tarkastellaan eri vuodenaikoina. Vedenneidossa kerrontaa ei ole kuitenkaan puudutettu monotonisella kertojaäänellä kuten Metsän tarinassa, Järven tarinassa (2016) ja Ailossa (2018).

Ulkoisen kertojan sijaan Vedenneidossa on selkeä päähenkilö, 13-vuotias Emika, joka muutamaa vuotta vanhemman serkkupoikansa kanssa retkeilee Saimaalla tavoitteenaan nähdä saimaannorppa. Eri vuodenaikoihin ajoittuvien retkien myötä suomalainen luonto avautuu erilaisina elämyksinä ja kokemuksina. Emikan ääneen lausumat ajatukset ja serkusten keskustelut täydentävät elokuvan luontokuvausta, mikä on onnistuneempi kerrontaratkaisu kuin MPR:n luontoelokuvien kertojaääni, joka pahimmillaan vain selosti sitä, mitä kuvissa näkyy. Vedenneidossa serkukset lisäksi etsivät retkillään saimaannorppaa, mikä toimii elokuvan jännitettä rakentavana punaisena lankana.

Vedenneito on luokiteltu dokumentiksi, mutta perinteistä dokumenttia enemmän se muistuttaa koululaisille tehtyä opetuselokuvaa. Elokuvan luontokuvaus on kaunista mutta ei mitenkään ennennäkemätöntä. Tuttu kuvallinen anti yhdistettynä tarinalliseen ohuuteen tekee elokuvasta aikuiskatsojan silmin paikoin pitkäveteisen. Toimivimmillaan Vedenneito lienee koululaisnäytöksissä, joissa se tarjoaa oppikirjoja elämyksellisemmän ja helpommin lähestyttävän tavan tutustua retkeilyyn kotoisessa luonnossamme, josta varsinkin kaupunkiympäristössä eläneet sukupolvet ovat etääntyneet.

Parasta Vedenneidossa on sen luonteva suhtautuminen luontoon. Ympärillämme oleva luonto nähdään normaalina osana meitä, eikä kyse ole mistään eksoottisesta ihmemaasta vaan todellisuudesta, joka on varsin lähellä meitä kaikkia, jos vain vaivaudumme hetkeksi ulos mukavuuskuplastamme ja pistäydymme ulos metsään, jossa voimme liikkua vapaasti, kiitos poikkeuksellisten jokamiesoikeuksiemme. Meille se on itsestäänselvyys mutta maailman mittakaavassa kyse on etuoikeudesta, josta voimme olla ylpeitä ja toivottavasti nuoremmatkin sukupolvet ymmärtävät sen arvon. Retkeilyteemallaan Vedenneito puhuu asian puolesta, ja hyvä niin.