Under the Silver Lake valkokangas

David Robert Mitchell sukeltaa uudella elokuvallaan Under the Silver Lake (2018) syvälle amerikkalaisen populaarikulttuurin syövereihin. Los Angelesissa asuva nuori Sam (Andrew Garfield) viettää päivänsä kaupungilla ajatuksissaan harhaillen sekä asuintalonsa naapureita tarkkaillen. Samin nähdessä talonsa uima-altaalla kauniin Sarahin (Riley Keough) hän päättää tutustua tähän lähemmin. Ensimmäisen yhdessä vietetyn illan jälkeen Sarah kuitenkin katoaa mystisesti.

Tapahtumapaikkana toimiva LA sekä juonen lähtöasetelmat kadonneen henkilön etsinnästä ja kaupungissa tapahtuneista kuolemantapauksista yhdistävät Under the Silver Laken neo noir -elokuvien perinteeseen. Sarahin etsintämatkalla Sam ajautuu kaupungin viihdeteollisuuden kaikkialle ulottuvan vaikutuksen alaiseksi, mihin liittyvästä salaliitosta häntä varoittaa pulp-henkisiä graafisia novelleja kirjoittava Milo (Patrick Fischler). Elokuvaa voikin lähestyä nykyisessä viihdeteollisuudessa ylikorostetun vallan, seksuaalisuuden ja väkivallan kritiikkinä.

Elokuvia, musiikkia, kirjallisuutta ja jopa performanssitaidetta osana kerrontaansa hyödyntävästä Under the Silver Lakesta muodostuu amerikkalaisen kulttuurin intertekstuaalisten viittausten sekamelska. Huomion kohteeksi otetaan myös Alfred Hitchcockin hengessä elokuvien voyeurismi ja mystisenä nähtyyn naiseen fiksoitunut mies. Näiden piirteiden kommentoinnin sijaan elokuva sortuu niiden toistamiseen nuoren miehen katseen kohdistuessa seksualisoituina esitettyihin naisiin.

Käsikirjoittajana toiminut Mitchell painottaa ensi sijassa elämälleen suuntaa ja rakkautta etsivän nuoren miehen kokemusta, kuten urbaania yksinäisyyttä. Taustalla olevista teemoista huolimatta niiden käsittely jää pinnalliseksi elokuvan keskittyessä ennemmin yhä oudoimmista kohtaamisista ja juhlista toiseen Big Lebowskin (1998) The Duden tavoin harhailevaan Samiin, jota Garfield esittää luonnollisesti. Muut näyttelijät Riley Keoughista Jimmi Simpsoniin pääsevät revittelemään enemmän, mutta jäävät kerronnan liepeille.

Mitchell on ottanut massiivisemman aiheen edelliseen kauhuelokuvaansa It Followsiin (2014) nähden, mutta jatkanut siinä käsittelemäänsä tematiikkaa nuoren kokemuksesta sekä aavemaisen vainoajan läsnäolosta ilmentävillä kameranliikkeillä. Under the Silver Lakesta jää silti puuttumaan samalla tavoin Kalifornian auringon paahtamia maisemia, yöllisiä varjoja ja vedenpintoja hyödyntävä persoonallinen visuaalinen tyyli. Tapahtumien unenomaisesta David Lynchin elokuvia muistuttavasta surrealistisuudesta ja eksentrisistä hahmoista huolimatta elokuvasta ei välity samanlaista tunnelmaa kuin tämän mestariteoksesta Mulholland Drive (2001).

Kiehtovista lähtökohdistaan ja monipuolisista elementeistään huolimatta Under the Silver Lake jää useasti junnaamaan paikoillaan, mihin sen yli kahden tunnin kesto myös vaikuttaa. Amerikkalaisen populaarikulttuurin ja elämäntavan ihailijoille se tarjoaa kiinnostavia huomionkohteita, mutta mystistä tunnelmaa hyödyntävänä rikoselokuvana sekä yhteiskunnallisena kommentaarina se on pettymys.