Central Station kotikatsomo

Jopa Akatemian vain amerikkalaisuus takaa laadun -ajattelun tukahduttaman raadin huomioima ja ympäri maailmaa arvostelijoilta kiitokset kerännyt brasilialainen draama Central Station on tunteellinen ja lämminhenkinen kertomus kahdesta kohtalon yhteen johdattamasta sielusta. Walter Sallesin ohjaus etenee jouhevasti lähes juonetta; tapahtumat ikään kuin vain seuraavat toisiaan ilman sen kummempia virittelyjä tai rakenteluja. Kieltämättä elokuva varmasti ansaitsikin kaikessa taiteellisuudessaan Golden Globensa ja arvometalliset Berliinin kontionsa. Taiteellista väriä ja värinää, kriitikot ylistävät ylistämistään ja kansa kaikkoaa elokuvan äärestä.

Eläkkeelle siirtynyt katkeroitunut ex-opettaja ja vanhapiika Dora (Fernanda Montenegro) elättää itseään kirjoittamalla kirjeitä luku- ja kirjoitustaidottomille Rio de Janeiron rautatieasemalla. Hän joutuu kuin sattumalta äitinsä juuri menettäneen Josuén (Vinícius de Oliveira) kaitsijaksi. Poika etsii isäänsä, Dora uutta mahdollisuutta. Elokuvassa etsintää tapahtuu eri tasoilla, jopa liiaksikin saakka. Elokuvaa katsoessa ei voi välttyä tunteelta: tämähän on taidetta. Central Station on haastava katsojalle, sillä sen runsas symbolikieli avautuu kokonaisuudessaan vasta vain punaviinilasin äärellä vaihdetuissa korulauseissa. Yksinkertaisen juonen taakse kätkeytyy huomattavasti pintaa syvemmälle kätkeytyviä teemoja.

Syvyyttä elokuvaan on edelleen haettu näyttelijäkaartilla, joka eroaakin edukseen Hollywoodin kauniit ja rohkeat -muotista. Koskettavuus syntyy realismista, elämää nähneet esitetään rujoina ja ajan kolhimina. Varmasti yksi elokuvan menestyksen salaisuus onkin onnistuneet näyttelijävalinnat ja -työt. Pinnallisuudesta Central Stationia ei siis voi syyttää! Sallesin ohjaus erottuu selkeästi tusinatavarasta, mutta painolastikseen se on ottanut liiaksikin taiteellisuuden taakan. Erityisen raskaaksi elokuvan taide-osuus osoittautuu, kun se on pakolla runtattu televisioruudun valjuun maailmaan.