The Proposition valkokangas

Jos John Hillcoatin The Propositionia on uskominen, asutettiin 1800-luvun lopulla Australian syrjäseutuja Amerikan lännen tavoin, verta, hikeä ja ruutia säästämättä. Tähän raakaan maailmaan, Banyonin kylään, lupaa englantilainen kapteeni Stanley (Ray Winston) tuoda sivistyksen.

Elokuvan tapahtumat nivoutuvat sadistisen rikoksen ympärille. Burnsin veljessarja on murhannut sekä raiskannut uudisasukasperheen ja yhteisö vaatii kostoa. Virkavaltaa edustava kapteeni Stanley saa veljeksistä kiinni kaksi, keskimmäisen Charlien (Guy Pearce) sekä nuorimmaisen Miken (Richard Wilson). Päätekijä, eläimellinen Arthur Burns (Danny Huston) jää kuitenkin vapaalle jalalle. Stanley esittää Charlien vaihtoehdot: joko tämä tappaa isoveljensä tai pikkuveli vedetään hirteen.

The Propositionin käsikirjoituksesta vastaa lopunaikojen Bob Dylan, synkistä murhaballadeista ja herkistä rakkauslauluista tunnettu australialaismuusikko Nick Cave. Käsikirjoitus on kirjoittajansa näköinen. Cavelle tyypillisesti teos on täynnä lyyristä, pelkistettyä syvämietteisyyttä sekä äärimmilleen vietyä ehdottomuutta. Westernin perinteestä Cave lainaa lähinnä vain asetelman sekä kuvaston jättäen historiallisuuden ja alkuasukkaiden julman kohtalon sivummalle. Elokuvan suoraviivaisesta tarinasta kasvaa vanhatestamentillinen moraliteetti perheestä, oikeudesta ja kostosta.

John Hillcoat ei edellisen Cave-yhteistyönsä Ghosts...Of The Civil Dead (1988) jälkeen ole juurikaan elokuvia ohjannut. Tästä huolimatta hänestä on kypsynyt vahva ja omaääninen tekijä. The Proposition on kaukana Civil Deadin keskinkertaisuudesta. Hillcoat hallitsee elokuvansa tunnelman ja visuaalisuuden, mutta myös tehokkaan tarinankuljetuksen. The Propositionissa hän tutkii terävästi rajalla olevia ihmisiä sekä näiden henkilökohtaista kehitystä.

Kapteeni Stanley väittää palvelevansa sivistystä, mutta apunaan hänellä on lähinnä joukko ihmisyyden rajamailla olevaa pohjasakkaa sekä kyseenalaiset keinot. Kapteeni joutuu tinkimään omista ihanteistaan ja painimaan ratkaisujensa kanssa pitkään. Kapteenin vaimo Martha (Emily Watson) pitää yllä perheen viktoriaanista taloutta ja hoitaa ruusutarhaansa. Samaan aikaan Charlie on sekä sisäisellä että ulkoisella matkalla läpi autiomaan, kohti veljesmurhaa. Kärpäset ja niiden surina ovat vitsauksen tavoin läsnä kaikkialla. Raamatullisempaa ja pateettisempaa The Propositionin symboliikka ei juurikaan voisi olla.

Patetiasta huolimatta Hillcoat pitää elokuvan tiukasti kasassa. Tässä häntä auttaa huolella koottu työryhmä, joka on selvästi antanut elokuvalle kaikkensa. Benoît Delhommen (Venetsian kauppias) kuvaus on huippuluokkaa. Tummien öiden ja polttavien päivien vaihtelu sattuu silmiin, eikä miljöö milloinkaan ole pelkkää taustaa. Luonto on vuoroin täynnä henkisyyttä, vuoroin auringossa paahtunutta ja kärsivää. Hikisten lähikuvien ja kuumuudessa kylpevien laajojen maisemien vaihtelu rytmittää elokuvan.

The Proposition antaa näyttelijöille mahdollisuuden viedä taiteensa äärirajoille. Emily Watsonin olemuksesta huokuu surumielinen yritys säilyttää herkkyys ja puhtaus Australian takamailla. Guy Pearce, Danny Huston, John Hurt ja kumppanit piiskaavat itsensä käsikirjoituksen vaatimaan vimmaan. Hurt erottuu vielä tästäkin joukosta alkoholisoituneena palkkionmetsästäjänä. Henkilöt puhuvat tekojensa kautta, eikä kovin monelle ihmisen henki ole minkään arvoinen.

Fyysinen väkivalta on elokuvassa yksityiskohtaista ja sitä on paljon. Moraali erottaa ihmisen eläimestä, mutta moraali on Marthan englantilaisen posliinin tavoin luksustavaraa. Hyvä ja paha pakenevat päämäärien tai selviämisen edeltä – sydämen ääni kuitenkin pysyy ja sisäiset ristiriidat repivät henkilöiden rumia, likaisia kasvoja. Tuskaisten ja lakonisten henkilöiden kärsimysten etäisyys korvataan kärsimyksen äärimmäisellä raakuudella.

The Proposition ei päästä helpolla, se ruoskii ja satuttaa. Elokuva on kokemuksena raskas, mutta sen raskaus on alkukantaista ja puhdistavaa. Kokonaisuuden täydentää Nick Caven ja Warren Ellisin hieno soundtrack, joka heittelehtii Ellisin valittavasta viulusta aavemaisiin kuiskauksiin ja estottoman apokalyptiseen räimeeseen Alku- ja lopputekstien rinnalla näkyvät aikalaisvalokuvat saavat pohtimaan, mikä hinta Stanleyn peräämästä sivistyksestä on lopulta maksettu.