Freedomland valkokangas

Ihonväri, ulkonäkö, seksuaalinen suuntautuneisuus, etnisyys ja kulttuurierot puhuttavat myös valtavirtaelokuvassa. Crashin palkitseminen Oscarilla viime vuoden parhaana elokuvana oli yhteiskuntapoliittisesti ajanhermolla oleva teko. Kulttuurien yhteentörmäykset ovat tänä päivänä yhä arkisempia, ja vaikutuksiltaan laajempia. Samalla ne ovat yhä kiinnostavampaa aineistoa toiminnallisemmallekin elokuvalle. Freedomland on tästä hyvä esimerkki.

Vaikka elokuvien sinällään vakavia pyrkimyksiä ja painavia asiasisältöjä on pidettävä positiivisena kehityksenä, niin ne ikävästi myös todentavat yhteiskuntamme kehittymättömyyden. Kun ihmisiä karsinoidaan ulkokohtaisten rotuluokittelujen perusteella yhtä keinotekoisesti kuin koiria, on turha puhua inhimillisyydestä ja ihmiskunnan kehityksestä.

Stereotyyppisestä käsittelystään ja tiedostavan trendikkäästä toteutuksestaan huolimatta Crashin selkeä ansio oli sen yrityksessä osoittaa ihmisyyden olevan ulkoisista tunnusmerkeistä riippumatonta. Yhteiskuntamme on ilmeisesti edelleen arvoiltaan ja aatteiltaan niin kankea, että asiat on esitettävä kaavamaisten stereotypioiden kautta, mikä hyvistä aikeistaan huolimatta juurruttaa ajatteluumme useimmiten tiedostamattomaksi jäävää luokittelua ja syrjintää. Ihmistä ei nähdä ihmisenä. Tämä on ennen kaikkea Freedomlandin kompastuskivi.

Elokuva rakentuu tutun kaavamaisesti. Oikeuksiaan ja asuinaluettaan puolustavat mustat ja paikalle rynnivät valkoiset poliisit esitetään ajatteluun kykenemättömänä massana, jota ohjaa joukkohypnoottinen kollektiivinen typeryys. Asetelma saattaa todistaa hyvinkin tarkkaan todellisuutta, mutta sen esittämisen tarkoitus ei palvele myönteistä päämäärää vaan ruokkii entisestään ulkoista asenteellisuutta.

Samuel L. Jacksonin esittämä Lorenzo Council toki toteaa ihmiskunnan mädännäisyyden, mutta ei kykene itse tuomaan sorron sekamelskaan toivoa saati rationaalista näkökulmaa. Yksittäistä, ongelmat kaikkivoipaisesti ratkovaa sankaria tuskin kukaan kaipaa, mutta päähenkilön kautta tekijöiden pitäisi kyetä terävöittämään elokuvansa sanoma. Freedomlandin sanottava jää epäselväksi.

Asiaa ei auta sekava toteutus ja poukkoileva tarina motivoimattomine henkilöhahmoineen. Mustavalkoisen yhteenoton elokuvassa laukaisee nelivuotiaan valkoisen pojan oletettu kidnappaus. Pojan äitinä haahuileva Julianne Moore ei kykene saattamaan hahmoonsa sellaista uskottavuutta, että tämän kohtalo olisi millään tasolla kiinnostava. Samaistumisjännitteen puuttuminen tekee elokuvasta hengettömän ja vaikka juonenkuljetus välillä tiivistyykin, niin se ei astmaa potevan päähenkilönsä tavoin saa kiihdyksissään henkeä. Lorenzon hengitysvaikeuksiin annetaan adrenaliinipiikki, samanlaisen ruiskeen olisi joku voinut antaa koko elokuvalle.

Tuottajana paremmin tunnetun Joe Rothin ohjaus on hapuileva ja lopputulos perin keskittymätön, mikä saa elokuvan teemat leviämään moneen kertaan toistetuiksi fraaseiksi. Kerronnan sujuvuuden kannalta tarinassa on puuduttavia, paikallaan polkevia keskusteluja ja monologeja vailla todellista sanottavaa. Tekijät eivät ole myöskään osanneet päättää, onko kyseessä rasismia käsittelevä draama vai poliisijännäri. Freedomland ei ole kumpaakaan.