The Others valkokangas

The Others on espanjalaisen Alejandro Amenábarin ensimmäinen amerikkalainen elokuva. On hienoa huomata, että Amenábar ei ole joutunut luopumaan omista visioistaan astuessaan uudelle mantereelle, vaan The Others jatkaa tietä, jonka Abre los ojos aloitti. Amenábarin maailmassa mikään ei ole varmaa tai pysyvää. Kaikki voi hajota hetkessä pirstaleiksi. Ja juuri tuo epävarmuuden ahdistava läsnäolo tekee The Othersista yhden hienoimmista kauhuelokuvista pitkiin aikoihin.

Elokuva kertoo syvästi uskonnollisesta naisesta, joka asuu kahden lapsensa kanssa valtavassa kartanossa. Molempia lapsia riivaa outo valoherkkyys, jonka takia he joutuvat elämään lukkojen takana pimeässä, tiukkojen sääntöjen orjuuttamina. Äiti pyrkii neuroottisesti kontrolloimaan kaikkea ympärillään tapahtuvaa, mutta pian käy ilmi, että talossa asuu myös muita. Ja lopulta mitään ei voi hallita. Kaikki on kaaosta. Ovia ei enää lukita.

Nicole Kidman jatkaa Kubrickin Eyes Wide Shutista alkanutta loistavien näyttelijäsuoritusten sarjaa. Hän tulkitsee vaikeaa rooliaan täydellisesti tuoden äidin pelot lastensa puolesta käsin kosketeltavaksi. Kidman käy läpi tunneskaalan kaikki puolet tyyneydestä hysteriaan, tasapainoillen uskottavuuden viivalla sortumatta kertaakaan ylinäyttelemiseen. Myös molemmat lapsitähdet hoitavat osansa erinomaisesti. Varsinkin Annea esittävä Alakina Mann hoitaa moniulotteisen roolinsa kuin kokenut näyttelijä.

The Others on ennen kaikkea psykologinen kauhuelokuva. Se sijoittuu 1940-luvulle, mutta kertoo silti yhdestä meidän aikamme suurimmasta pelosta - kontrollin menettämisestä. Elokuva ei mässäile verellä ja erikoisefekteillä vaan kasaa jännitystä toisin keinoin. Hiljaisessa talossa ihmiset keskustelevat rauhallisesti ja kamera seuraa tapahtumia hienovaraisesti kuin kuiskaus. Hiljaisuuden rikkovat äänet, jotka eivät kuulu taloon. Katsojaa vaivaa koko ajan epävarmuus: kummitteleeko talossa oikeasti vai tapahtuuko kaikki päähenkilöiden mielessä. The Others onkin täynnä freudilaisia symboleita peileistä ja lukituista ovista lähtien. Äidin ahdistus ja huoli lapsista heijastuu suoraan taloon. Kun äiti huomaa, että on asioita, joita ei voi hallita, myös talon sisäinen järjestys alkaa horjua. Omalla tavallaan talo toimii postmodernissa maailmassa pirstoutuneen subjektin metaforana.

Parasta elokuvassa on kuvaus. Pimeät huoneet valaistaan pehmeästi kynttilöillä. Kulttuurillemme ristiriitaisesti pimeää ei pelätä, vaan se tuo turvan kylmältä ja kliiniseltä valolta. Jokainen kohtaus on kuin maalaus. Äiti kulkee pitkin kartanon tyhjiä käytäviä ja harhailee sumuisessa syysmetsässä. Visuaalinen ilme muistuttaa hieman Tim Burtonin Päätöntä ratsumiestä ollen kuitenkin realistisempi.

The Others sortuu kuitenkin tämän hetken muotikliseeseen. Lopussa on yllätyskäänne, joka löytyy jo jokaisesta elokuvasta ja on alkanut muodostua antikliimaksiksi. Tästä huolimatta elokuva on genressään erinomainen. Se osoittaa toteen jälleen kerran, että pelko ja ahdistus eivät synny efekteillä vaan hienovaraisella toteutuksella ja näyttelijäsuorituksilla, jotka imaisevat mukaansa tehokkaammin kuin ehkä tahtoisikaan.