Soratie valkokangas

Iranilaisohjaaja Panah Panahi seurailee esikoiselokuvallaan Soratie isänsä Jafar Panahin jalanjälkiä. Isä Panahi aloitti elokuvauransa Abbas Kiarostamin opissa ja sai kansainvälistä huomiota heti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Valkoinen ilmapallo (Badkonake sefid, 1995). Iranissa elokuvien tekeminen ei ole ongelmatonta, ja vuoden 2006 Naiset paitsiossa -elokuvan jälkeen Panahin ja viranomaisten näkemyserot johtivat lopulta hänen pidättämiseensä, mitä seurasi vankeustuomioita ja kielto tehdä enempää elokuvia.

Viranomaiset eivät ole kuitenkaan saaneet hiljennettyä Jafar Panahia vaan hän on jatkanut elokuvien tekoa, mistä tuoreimpia esimerkkejä ovat meilläkin teattereissa nähdyt Taxi Teheran (2015) ja Kolme naista (2018), jonka leikkauksesta vastasi poika Panahi. Soratie jatkaa panahilaista elokuvapolkua, jossa naisilla ja lapsilla on oma erityinen sijansa. Soratiessä tämä kulminoituu erityisesti perheeseen.

Perhe on automatkalla jonnekin. Tunnelma on perhereissuille totutusti tiivis. Pikkupojalla aika käy pitkäksi ja suu käy koko ajan. Vanhempien korvat ovat väsyneet, isää piinaa kipsissä kutiseva jalka ja äiti yrittää huolehtia kaikesta vaitonaisen isoveljen ollessa ratin takana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vanhemmat hermostuvat pojan salaa mukaansa ottamasta kännykästä, katsojallekin on selvää, että tässä ei ehkä olla vain mummolaan matkalla.

Soratietä voi katsoa useasta näkökulmasta. Osaltaan se on pelkistetty kertomus uhrauksista, joita tavalliset ihmiset joutuvat tekemään Iranin kaltaisissa viranomaisten vahvasti kontrolloimissa maissa. Toisaalla elokuva on perusinhimillinen kuvaus, miten universaaleja ihmiset ja perheet ovat. Iranilaisperheen dynamiikka on tismalleen samaa kuin suomalaisperheessä. Välittäminen ja rakastaminen ovat syvästi läsnä kaiken kiukuttelun, tiuskimisen ja nimittelynkin keskellä. Ihmiset ovat ihmisiä. Kaikkialla.

Elokuvan painotus onkin perhekuvauksessa. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on ymmärrettävistä syistä ujutettu pitkälti rivien väliin, joskaan asioita ei pidetä varsinaisesti vakan alla, vaikka niistä ei suoraan puhutakaan. Mitä enemmän katsojana tietää Iranista ja iranilaisesta yhteiskunnasta, sitä enemmän rivien välistä löytää sanottavaa. Tietämättömyys kaikista nyansseista ei ole kuitenkaan este heittäytyä elokuvan lämminhenkisen perhetarinan vietäväksi.

Sisällöllisesti Soratie on vahvoilla, mutta samaa ei voi sanoa kerronnasta, ei tarinan kuljetuksen kuin elokuvallisuudenkaan osalta. Pelkistetyssä tyylissä luotetaan siihen, miten näyttelijät saavat kohtaukset elämään. Osaavatkin näyttelijät ovat kuitenkin voimattomia, kun tarinan kuljetus on verkkaista. Napakammalla rytmillä tarinan kertominen olisi ollut sujuvampaa, mikä olisi palvellut kokonaisuutta.

Paikoin paikallaan polkeva tarina korostaa jopa tarpeettomasti Soratien elokuvallisuuden rajallisuuksia. Pitkälti auton ja matkanteon ympärille rakentuva visuaalisuus jää väistämättä rajoitteiseksi loppupuolen maisemallisesti avarammista kuvista huolimatta. Tämä ei olisi ongelma, jos tarina veisi elokuvaa määrätietoisesti eteenpäin, jolloin kokonaisuus ei kaipaisi tukea kuvallisesta kerronnasta. Nyt elokuva aika ajoin jämähtää tarinallisiin suvantoihin, joista poispääseminen ottaa aikansa, kun tarjolla ei ole visuaalisuuden suomia oljenkorsia.

Keronnallisista ongelmistaan huolimatta Soratie on elokuvana virkistävä. Vakavista ja painokkaista teemoista kumpuava teos on tunnelmaltaan yllättävän leppoisa, jopa toiveikas. Ennen kaikkea se on tervetullut ja tarpeellinen muistutus ihmisyyden ja ihmisenä olemisen yleismaailmallisuudesta.