Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka valkokangas

Nicolas Cagen uran nousut ja laskut ovat hyvin elokuvia seuraavan maailman tiedossa. Nyt Pigin (2021) siivittämän uuden taiteellisen arvostuksen hetkellä hän on päättänyt palata esittämään uransa aallonpohjalla olevaa ylityöllistettyä näyttelijää eli ketäs muuta kuin itseään.

Los Angelesissa Nicolas Cage (Cage) pyrkii samaan merkittävän elokuvaroolin osoittaakseen lahjakkuutensa sekä korjaamaan suhteensa etääntyneeseen ex-vaimoonsa Oliviaan (Sharon Horgan) ja tyttäreensä Addyyn (Lily Sheen). Mahdollisuuden viimeiseen keikkaan ennen vetäytymistä näyttelemisestä tarjoaa syntymäpäiväänsä viettävä Cagen superfani ja miljonääri Javi Gutierrez (Pedro Pascal). Saavuttuaan Javin Mallorcan huvilalle Cagelle paljastuu, että asiat eivät ole aivan sitä miltä näyttävät ja tilanteesta selviytyminen vaatii todellisia näyttelijänlahjoja.

Tom Gormicanin metaelokuva Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent, 2022) on ajatuksena nerokas hyödyntäen täydellisesti audiovisuaalisia viittauksia Cagen mittavan uran aikana tekemiin lukemattomiin elokuviin. Pedro Pascalin esittämän Javin tavoin Cagen faneille elokuva on pakkokatsottavaa, mutta muille valtavirta toimintakomedian ystäville kyseessä on melko perinteinen tapaus. Kerronnallisesti elokuvassa kuitenkin luotetaan useisiin metatasoihin, mitä kliseitä täynnä olevan juonen voi nähdä kommentoivan ajoittain onnistuneestikin.

Itseironisesta otteestaan huolimatta Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka on enemmän The Matrix Resurrectionsin (2021) kaltainen teos, joka sortuu toistamaan liiaksi kommentoimansa genren konventioita. Leikkauksellisesti elokuvan rytmitys on hieman hukassa useiden kohtausten jäädessä vaille hengitystilaa. Con Airin (1997) kaltaiseen tytärsuhteen korjaamiseen ja agenttitoimintaan kulutetaan tarpeettomasti aikaa hiljaisempien hahmovetoisten kohtausten kustannuksella. Niissä Cagen ja Narcos-sarjasta (2015–2017) muistuttavan Pascalin välinen kemia kukkii.

Vaikka elokuva ei saa aiheestaan tarpeeksi irti se osoittaa alun koe-esiintymiskohtauksistaan lähtien Nicolas Cagen venyvyyden näyttelijänä. Hän on suvereeni hyödyntäessään tähtikuvaansa liitettyjä mielikuvia sekä vaihtaessaan lennosta eri roolien ja tunnetilojen välillä. Itsekritiikkiin asti päästään Cagen kuvitteleman tähteytensä huipulla olevan nuoremman versionsa Wild at Heartin (1990) aikaisen nuoren kapinallisen Nicky Cagen muodossa.

Ympäröimistään komedianäyttelijöistä (Tiffany Haddish ja Neil Patrick Harris) huolimatta Cage varastaa revittelevällä huumorillaan valokeilan itselleen. Komediaosuuksissaan elokuva vakuuttaa enemmän kuin toiminnassaan, joka jätetään Cagen aikaisempien töiden sijaan tällä kertaa räikeästi stunttimiesten harteille.

Suurenmoisen lahjakkuuden sietämättömän taakan toivoisi olevan parempi elokuva ja vieden metatasonsa vielä syvemmälle näyttelijän psyykeeseen kuten Spike Jonzen ja Charlie Kaufmanin hulvattoman oudossa Being John Malkovichissa (1999). Gormicanin elokuva on kuitenkin häpeilemättömän rehellinen teos tähtikuvasta nimeltä Nicolas Cage, vaikka pääsyä miehen todelliseen persoonaan ei tarjotakaan.