Pelastajien pullistelua

Kevin Costnerissa oli aikanaan karismaa, kun mies tähditti JFK:n ja Täydellisen maailman kaltaisia elokuvia. Sitten alkoi suuruudenhulluus ja pahasti flopanneet Waterworld ja Postman siivittävät Costnerin keskinkertaisten elokuvien elähtäneeksi kasvoksi. Uransa ehtoopuolelta miestä ei haluaisi muistaa kuin parin vuoden takaisesta Armottomasta maasta. Yhdysvaltojen rannikkovartioston pintapelastajana pulikoivan Costnerin toivoisi unohtavansa saman tein.

Jos Meripelastaja vesittää viimeisenkin vakuuttavuuden Costnerista, niin saman tekele tekee ohjaaja Andrew Davisille, joka muistetaan jouhevista toimintapätkistä, kuten Kaappaus merellä ja Takaa-ajettu. Sittemmin tusinatoimintaan langenneelle Davisille Meripelastaja on varsinainen pohjakosketus. Harvoin näkee näin uuvuttavaa kuppausta kaikista mahdollisista toimintadraaman kliseistä.

Ben Gless - © 2006 Touchstone PicturesTuskastuttavan monessa elokuvassa palomiehen, poliisin tai sotilaan vaarallisesta ja alipalkatusta työstä on puleerattu Hollywoodin toimesta romantisoitua sankarihuttua. Rannikkovartiostoissa tehdään oikeasti tärkeää ja erittäin vaativaa työtä, joten aiheesta puolivillaisen sankaripullistelun tekeminen vaikuttaa poikkeuksellisen mauttomalta. Ja yltiöpäistä macho-uhoa tässä piisaa enemmän kuin Reaganin Amerikan toimintatötteröissä. Silloin uhoa puhisivat sentään miehet, joksi pullamössöistä Ashton Kutcheria ei voi edes hyvällä huumorintajulla sanoa.

Tylsämielisen ähellyksen suurimmat synnit ovat umpistereotyyppisissä henkilökuvissa. Työlleen omistautunut pintapelastajien elävä legenda menettää vaimonsa ja työtoverinsa, ja lähtee toipumaan koulutuskeskukseen, jossa hänen johdollaan nuorukaisista pitäisi koulia kovan luokan ammattilaisia. Ja eikös se lahjakkain lupaus ole se uppiniskaisin, joka isällisellä ohjauksella saadaan oikeille uomilleen sankarin legendaa jatkamaan. Costnerin esittämä pelastaja kohotetaan elokuvassa vielä kuolemattomaksi myyttihahmoksi, mikä näennäisesti reaalitodellisuutta kuvaavalle elokuvalle on kyllä harvinaisen lattea mahalasku.

Rakenteellisesti elokuva on suorastaan piinallinen. Tarinaa venytetään väkisin yli kaikkien inhimillisten sietorajojen. Lähes kahden ja puolentunnin jälkeen katsoja huoahtaa niin henkisestä kuin ruumiillisesta helpotuksesta päästessään tuskaisesta kokemuksesta eroon.

*
Arvostelukäytännöt