Viidakon kuninkaan paluu

Aina uuden Tarzan-elokuvan tullessa herää kysymys: miksi taas? Aihe on haastava, sillä on vaikea ajatella sadan vuoden takaisen, valkoisen miehen ylivertaisuutta avoimesti korostavan tarinan enää purevan nykyajassa. Toisaalta Tarzan on monille rakas hahmo ja suorastaan synonyymi seikkailulle.

The Legend of TarzanKaikki toki tuntevat Edgar Rice Burroughsin luoman englantilaisen lordin orvon pojan, joka kasvaa viidakossa ihmisapinoiden parissa nousten heimon kuninkaaksi, ja jonka kesyttää rakkaus kauniiseen Jane Porteriin. Lukemattomista elokuvaversioista ikonisen Johnny Weissmüllerin tulkinta hurjine huutoineen ja olympiatason uimakohtauksineen lienee ohittamaton, mutta se onkin syntynyt vielä viattomuuden ajalla. Uudemmat Tarzan-elokuvat taas ovat olleet kökköjä tavalla tai toisella. Tarzanin legendan tekijöiden painolastit ovat suuret, eivätkä ennakko-odotukset voi olla kovin korkealla.

Tämä on ehkä armollinen lähtökohta. Tarzanin legenda tekee heti alussa selväksi, että nyt ei lauleta hymniä valkoiselle miehelle. Ollaan tilanteessa, jossa Belgian siirtomaan Kongon raaka riistäminen ei riitä täyttämään vajetta kuningas Leopoldin kassassa, joten ratkaisua etsitään tarunomaisen Oparin timanteista. Aarretta vartioivan hurjan heimon päällikkö suostuu vaihtokauppaan Belgian lähettilään (Christoph Waltz) kanssa: Tarzan timantteja vastaan.

The Legend of TarzanSamaan aikaan Englannissa ollaan huolissaan Belgian toimista Kongossa. Paikalle lähetetään vastahakoinen John Clayton III, Greystoken lordi (Alexander Skarsgård), jolla katsotaan olevan tiettyä kotikenttäetua Afrikassa. Hänen matkaseurakseen lyöttäytyvät hölösuinen jenkkidiplomaatti Williams (Samuel L. Jackson) ja lujatahtoinen lady Greystoke eli Jane (Margot Robbie). Kongossa kolmikko sitten tempautuu ennalta arvattavaan yhteenottoon häikäilemättömien belgialaisten kanssa, ja lordi Greystoke kuorii sivistyksen pintasilauksensa ja palaa viidakon herraksi.

Kaikesta huomaa, että Tarzanin tarinan päivitystä 2010-luvulle on mietitty huolellisesti. Vähän juonikkaastikin elokuvan alussa vältellään perinteisimpiä Tarzan-kliseitä. Liikkeelle lähdetään epookkidraamana, jossa Tarzan esitellään kuivan tyylikkäänä lordina, jolla nyt sattuu olemaan vähän isommat kourat ja eksoottinen maine. Katsoja huomaakin oikein odottavansa Tarzanin tarttuvan liaaniin ja kajauttavan ilmoille huutonsa, ja ennen pitkää näin tapahtuukin.

The Legend of TarzanTarzanin lapsuus ja nuoruus esitetään lyhyinä takaumina, jotka kertovat tutun tarinan Kala-emosta, viidakon kovasta koulusta ja ensikohtaamisesta Janen kanssa. Näin vältetään ainakin se, ettei Alexander Skarsgårdin tarvitse matkia apinaa montaakaan sekuntia – mikä teki esimerkiksi vuoden 1984 Greystoke-elokuvan Christopher Lambertin roolisuorituksesta kovin kiusallisen. Toisaalta juuri sitä tarinaa katsojat odottaisivat, ainakin ennemmin kuin nyt nähtävää kovin latteaa seikkailua.

Burroughsin kirjoissa Tarzan on ylivoimainen niin fyysisiltä kuin henkisiltäkin voimiltaan, hän muun muassa oppii itsekseen lukemaan isänsä mökistä löytämästään aapisesta. Tarzanin legendan Tarzan ei ole kuitenkaan ylivertainen tappaja eikä edes apinoiden kuningas, vaan pikemminkin kuninkaan paras kaveri. Tämä Tarzan ratkoo ongelmia myös puhumalla, mikä on uutta, vaikka totta kai taistelutaidotkin ovat kohdallaan. Paha sanoa, mutta elokuvan realistisempi Tarzan-tulkinta on kuitenkin aika tylsä. Tämä ei ole Alexander Skarsgårdin vika, vaikkei hänellä montaa ilmettä olekaan.

The Legend of TarzanTarzanin legenda joutuu tasapainottelemaan myyttisen aineksen ja poliittisen korrektiuden välillä, ja valitettavasti ei saa puhallettua tarinaansa oikein minkäänlaista henkeä. Tarkoitus on hyvä, efektit toimivia ja eläimet uskottavasti animoitu. Silti jää kaipaamaan juuri niitä Tarzan-kliseitä salonkikelpoiseksi silotellun kolonialismin kritiikin sijaan. Ehkä seuraava apinamies taistelee taas naaraasta ja kantaa tämän metsään enempiä kyselemättä.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,4 /5 henkilöä