Sodan ja rauhan lapset valkokangas

Ville Suhonen jatkaa sotien perinnön perkaamista uusimmassa dokumentaarissaan Sodan ja rauhan lapset, joka onnistuu välittämään elokuvan omin keinoin ja turhia selittelemättä, millaista oli olla lapsi maailmansotien välissä sekä toisen maailmansodan aikana.

1930-luvulla sisällissodan perintö painoi, ja uutta sotaa odotettiin. Lapsia valmisteltiin niihin koettelemuksiin, joita tulevaisuudessa häämöttävä sota toisi mukanaan. Tästä kertovat esimerkiksi myöhemmin arkkiatrin arvonimen saaneen Arvo Ylpön ohjeet vastasyntyneen hoidosta: ”kun lapsen jättää huutamaan nälkäänsä, tämä vähitellen oppii sivuuttamaan omia tarpeitaan”. Tämä kasvattaa Ylpön näkemyksen mukaan lapsen ”sisua” ja riippumattomuutta muista – ominaisuuksia, joita selviytyminen vaatisi.

Monipuolisen arkistofilmien ja kuvien montaasin sekä osin alkuperäisten, osin näyttelijöiden esittämien aikakauden tekstien avulla Suhonen luo syvältä riipaisevaa kuvaa lapsista, joilta vaadittiin paljon ja joiden tulisi aina asettaa omat tarpeensa ja tunteensa taka-alalle. Aikakauden ihannelapsi oli tunnollinen, kiltti, hiljainen, tottelevainen ja nöyrä, mutta ennen kaikkea isänmaallinen.

1930-luvun Suomessa lapsia kasvatettiin uhrautumaan isänmaan edestä, ja militarisointiin osallistuivat valtiovallan virallisten äänitorvien ja poliittisten järjestöjen lisäksi koululaitos, urheiluvaikuttajat, mediat, laaja yhdistyskenttä, kuten Partioliitto, sekä elokuvat ja musiikki. Jopa lasten lelut, kuvakirjat ja pelit toistivat samaa sodankäyntiä ihannoivaa sanomaa.

Millaisen yhteiskunnan muodostavat täysi-ikäisinä sellaiset sukupolvet, jotka ovat kasvaneet militarisoituneessa kulttuurissa, odottaneet sotaa, varustautuneet sotaan, harjoitelleet sodankäyntiä lapsesta asti? Aikakauden keskustelut tuovat hyytävästi mieleen venäläisen ”z-sukupolven”, joka ihannoi sotaa ja valmistautuu siihen Putinin perustaman Junarmijan eli Venäjän nuorisoarmeijan riveissä.

Elokuva luottaa aikakauden lähteisiin, ja siinä on juuri sen vahvuus – aikakauden ilmapiiri ja vaatimukset välittyvät vahvasti, ja katsojalle annetaan tilaa itse löytää yhtymäkohtia nykypäivän tilanteeseen.

Sodan ja rauhan lapset todistaa väkevästi dokumentaarisen elokuvan kyvystä välittää eletyn elämän tuntua menneiltä ajoilta. Arkistomateriaaliin lisätyt hienovaraiset äänitehosteet lisäävät läsnäolon vaikutelmaa, ja kuvattu lisämateriaali soljahtaa sujuvasti muun materiaalin joukkoon. Oivallisesti valittu musiikki kuljettaa tunnetiloja kohtauksesta toiseen.

Nämä lapset ovat ehkä myöhemmin taistelleet toisessa maailmansodassa, moni heistä on ehkä kuollut rintamalle tai menettänyt perheenjäsenensä tai ystävänsä sodalle, ja kaiken tämän voi jo lukea heidän katseestaan, joka on huolestunut, innokas, pelokas, odottava. ”Huomisest’ ei tiedä tippaakaan”, kuten joku on kirjoittanut elokuvassa näkyvään päiväkirjaansa.