Madeleinen Pariisi valkokangas

Madeleinen Pariisin voi katsoa omalaatuisena tie-elokuvana, joka kuljettaa 92-vuotiaan päähenkilönsä Madeleine Kellerin (Line Renaud) taksilla halki kotikaupungin. Pariisin eri kaupunginosien ja merkityksellisten paikkojen kautta kuljetaan Madeleinen muistoihin, jotka ovat paikoin hyvinkin kipeitä, mutta tärkeitä yhtä kaikki.

Elokuva alkaa, kun sekä henkilökohtaisten ongelmiensa että Pariisin liikenneruuhkan takia ahdistunut ja stressaantunut taksinkuljettaja Charles (Dany Boon) saa rahakkaalta vaikuttavan ajokeikan halki Pariisin. Selviää, että kyydin tilannut Madeleine on menossa hoitokotiin, koska on kaatunut kotonaan. Henkisesti Madeleine on kutakuinkin kunnossa ja ajatus kulkee terävästi, mutta fyysisten rajoitteiden takia lääkärit ovat kieltäneet häntä asumasta enää yksin.

Madeleine haluaa käydä taksilla vielä kerran itselleen tutuissa ja tärkeissä paikoissa, mikä aluksi kiristää jo valmiiksi ahdistuneen Charlesin hermoja. Hiljalleen Madeleinen jutustelu sekä paikoin hyvinkin kipeiden ja rujojen elämänkokemusten muistelu saa juron ja hiljaisen Charlesin ensin rauhoittumaan ja kohta myös uskoutumaan omista huolistaan. Madeleinen elämänkokemus on omiaan antamaan perspektiiviä juuri nyt käsillä olevien murheiden keskellä. Elämä kun ei ole onnistunut hyydyttämään hymyä Madeleinen kasvoilta.

Elokuvan suomenkielinen nimi on sikäli hiukan harhaanjohtava, ettei kyseessä ole vähäisimmässäkään määrin turistioppaan tyylinen kierros Pariisissa. Madeleinen Pariisi on ennen kaikkea matka päähenkilönsä muistoihin, mutta kyseessä ei ole liioin nostalgiatrippi. Kipeiden muistojen kautta voidaan pureutua puolestaan laajempiin yhteiskunnallisiin tasoihin.

Selviää, miten ympäröivä Ranska ja Pariisi ovat muuttuneet viimeisten lähes sadan vuoden aikana ja kuinka paljon mullistavia asioita on tapahtunut. Esimerkiksi lapsuutensa kaupunginosassa Madeleine käy katsomassa laattaa, joka muistuttaa kipeällä tavalla natsien hirmuteoista ja siitä, kuinka Madeleinen isä menetti henkensä natsien käsissä. Toinen kaupunginosa muistuttaa nuoremman Madeleinen (Alice Isaaz) sadistisen ja väkivaltaisen miehen Rayn (Jérémie Laheurte) kanssa vietetyistä painajaismaisista vuosista ja oikeuden ottamisesta omiin käsiin aikana, jolloin valtio ei oikeutta naisille juurikaan suonut.

Madeleinen ja Charlesin yhteinen automatka syvenee nopeasti syväksi ystävyydeksi, jonka luulisi sulattavan paatuneimmankin katsojan. Paikoin elokuva sortuu ennen kaikkea musiikillisten tehokeinojen takia pompöösiin sentimentaalisuuteen, mikä ilmenee silloin, kun musiikilla yritetään alleviivata ja kuvata roolihahmojen tunnemaailmaa ja dramaattisia tapahtumia.

Vaikutus kääntyy liioittelevuudessaan helposti päinvastaiseksi, kun pelkkä hahmojen läsnäolo ja näyttelijäntyö sinällään riittäisi. Sen sijaan Etta Jamesin ikivihreä At Last tuntuu toimivan aina, ja niin myös nyt riippumatta siitä, kuinka monetta kertaa se soi ranskalaisessa elokuvassa.

Itse näyttelijöiden työskentelyssä ei ole päälleliimatulta vaikuttavan tunteellisuuden ongelmaa, vaan hahmot tuntuvat todella aidoilta. Etenkin vähäeleisyydessä on voimaa, ja näyttelijät näyttelevät paljon silmillään.