Toisen kerroksen lauluja valkokangas

Mitä voisi sanoa vanhenevalle ihmiselle, joka huutaa tuskaansa nykyajan käsittämättömässä järjestelmässä? Uusi maailma tuli, ja nyt hän yrittää elää tuntemattomassa todellisuudessa. 57-vuotias ohjaaja, ruotsalainen Roy Andersson näyttää kokevan tuskaa. Tämän keski-iän tuolla puolen koko ajan kauemmaksi uivan yksilön näkökulma 2000-luvun juureen on hirveä juttu. Vaikutelma on rehellinen, tunnevoima kiistaton. Anderssonin tuore elokuva Toisen kerroksen lauluja on kuin ahdistus, joka on täytynyt purkaa. Kokemus nykymaailmasta Anderssonin silmin saisi minut hautomaan itsemurhaa. Olemme keskellä kuoleman valtakuntaa. Ainoa pelastuksena epätoivolle nähdään Jumala, eikä siihen yksikään kirkko auta. Naurakaa elokuvan mustalle huumorille tänään, mutta muistakaa teos vielä huomenna.

Maailmasta, jossa Jeesuksen myytti on lanseerattu kauppatavaraksi, menestymisen paineet elämänehdoksi ja kiire ajan mittapuuksi, nousee harvoin julkisuuteen näin häpeilemätöntä, inhimillistä ja ravistelevaa taideteosta, joka pakottaa itsetutkiskelun ja ahdistuksen alttarille, ylistäen rakkauden ja pysähtymisen merkitystä - vaihtoehtojen puuttuessa - negaation kautta. Eivätkä asialla ole edes nuoret ohjaajaihmeet, nuo ajan hengen hengittäjät, teknologian ratsastajat ja pidättyväisyyden nuijijat. Andersson ei kiellä uutta näkökulmaa, mutta moderni yhteiskunta pelottaa. Kuka olisi tällaista odottanut. Ihan kuin joku nousisi haudasta, puhuisi ja keskeyttäisi karnevaalit. Hetkeksi.

Hurskaus ja hukassa oleminen nähdään poikkeuksellisesti inhimillisessä valossa. "Nouskaa ihmiset, pakkohan teidän on pystyä!" Elokuvan vanhenevat, keskiluokkaiset hahmot juoksevat itseään hengiltä, elävät nöyryytyksen kentällä, maailman tahdissa, vaikka helpoin tie harmoniaan voisi löytyä pysähtymisen kautta.

Toisen kerroksen lauluja on väsyneiden ihmisten mosaiikki. Lähimmäksi tullaan vanhenevia miehiä, kaikki samannäköisiä hahmoja valkoiseksi lankattuine naamoineen, kravatteineen ja ilottomine ilmeineen. Virkamiehiä ja yrittäjiä, jotka halaavat naistaan vasta, kun työpaikka on mennyt alta. Näytetään satapäinen, kyyryssä vaeltava ihmislauma, jonka jäsenet ruoskivat edessä kävelevää selkään, jotta kulkue pääsisi eteenpäin. Mihin ollaan menossa? Tuskin he itsekään tietävät.

American Beautyssa meillä oli sentään itsevalloitetun totuuden sankari, joka heitti asenteella: "Yesss, I Rule." Roy Andersson ei anna helpottavia linkkejä, ellei sellaiseksi lueta mielisairaalassa makaavaa nuorta miestä, joka pysyy rauhallisena, ei puhu sanaakaan ja itkee, kun oma perhe astuu hänen tilaansa vierailemaan. Ohjaajan näkemys hukassa olevaan yhteiskuntaan ei edusta elitismiä tai teennäistä utopiaa. Se on ahdistusta, peiliin katsomista, oman kokemuksen heijastamista yleisön tietoisuuteen, taidetta, jollaista voi syntyä vain sisältä päin. Elokuvan maailma on olemassa, se on ainakin yhden ihmisen kokemus ja tästä ajasta syntynyttä todellisuutta.

Kameran liikehdintää ei Anderssonin elokuvassa todisteta. Yhteen kohtaukseen ei vaadita leikkausta. Ristiriitainen ratkaisu on upea. Kuten elokuvan henkilöt, se sisältää "pyrkimyksen hyvään", mutta synnyttää klaustrofobiaa.

Roy Anderssonin maailma on paikoin perverssi kuin Buñuelilla, mutta tietty lämpö ja huolehtivaisuus puhaltaa kankaalta katsojan kasvoille. Näemme kaoottisen yhteiskunnan väsyneet jalat, se saa voimaan pahoin. Ei ole Anderssonilla ja vanhoilla hyvin asiat. Ja välittääkö… nyt täytyy siirtyä tietokoneohjelmiin, jotka kaveri on suunnitellut.