Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta valkokangas

77-vuotias ruotsalaisohjaaja Roy Andersson on legenda. Se tulee selväksi Fred Scottin ohjaamassa dokumentissa Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta. Pääasiassa Andersonin uran ehkäpä viimeisen elokuvan, Kohti ääretöntä (2020), valmistumista seuraava dokumentti maalaa kuvan kansainvälisesti arvostetusta auteurohjaajasta töidensä takana.

Anderssonin prosessi on nykyaikana erikoinen: hän omistaa oman studionsa, jonka yläkerrassa myös asuu. Studio 24 Tukholmassa on ohjaajan lähes kaikkien elokuvien kuvauspaikka. Lavastusartesaanit suunnittelevat ja kokeilevat, kunnes lopputulos on täydellinen. Yhden lokaation rakentamiseen menee viikkokaupalla aikaa, eikä kompromisseja tehdä. Sitten kaikki puretaan ja aloitetaan jälleen alusta.

Miljööt vaativat toteutuakseen omistautuneen työyhteisön, joka on kuin perhe. Anderssonin vaikuttava ura antaa hänelle kuitenkin oikeuden käyttää taiteellista auktoriteettiaan reippaasti. Suuresta joukosta työntekijöitä valikoituu muutama, joista tulee elokuvan synnyn tunnepuolen sanoittajia. Elokuva-ala on yhteistyötä, eikä vahvoja visioita voi toteuttaa ilman hyvin yhteen pelaavaa tiimiä. Projektin aikana ilmenee, että Andersson itse onkin ketjun heikoin lenkki.

Hyväntuulinen Andersson on harvinaisen avoin haastatteluissaan kertoen henkilökohtaisista ongelmistaan. Pitkään yhdessä töitä tehneet kollegat tuntevat myös ohjaajan hyvin ja avaavat huoliaan niin tekeillä olevan elokuvan kuin Anderssonin itsensä suhteen. Haastatteluissa dokumentin kieli osoittautuu kuitenkin ongelmaksi: on selvää, ettei englanti ole juuri kenellekään elokuvan henkilöistä luonteva kieli, vaikka sitä sujuvasti puhuvatkin. Mietintätaukojen aikana katsojana jää pohtimaan, mitä jäi sanomatta. Ihmisyyttä ja taidetta on vaikea kuvailla vieraalla kielellä.

Valitettavasti myös elokuvan kuvakerronta etäännyttää kohteestaan. Kömpelö zoomin käyttö ja varovasti kauempaa kuvatut otot tuntuvat kotivideomaisilta ja ajoittain jopa tirkisteleviltä. Osassa kohtauksissa sen sijaan on harkitun tyylittelyn tuntua, joka sen sijaan sopii paremmin studion miljööseen. Andersonin omista elokuvista nähdään myös otteita, jotka taas tuntuvat välillä irrallisilta. Kokonaisuus ei ole koherentti.

Vaikka Studio 24:n arki on mielenkiintoista, elokuvan esittelemä luomisen tuska muuttuu nopeasti yleiseksi tuskaksi. Paatos saa melodramaattisia piirteitä, ja dokumentin draaman kaari alkaa tuntua keinotekoiselta. Andersson on viaton sankari, mutta kuuluisiko hänen olla? Missä menee taiteen tekemisen ja eettisten työolosuhteiden raja? Taidemuotona elokuva on Anderssonille kaunis tapa hakea yhteyttä ihmisiin ympärillään, mutta toisaalta intohimo ei korvaa oikeutta työhyvinvointiin.

Elokuvasta ja sen sankarista jää ristiriitainen mielikuva. Toisaalta häntä suitsutetaan ja ihannoidaan, toisaalta korostetaan kaikkien ihmisten haavoittuvaisuutta ja samanarvoisuutta. Studion työntekijöiden murheet lakaistaan maton alle – loppu hyvin, kaikki hyvin. Onko Roy Anderssonin muotokuva loppujen lopuksi tarina menestyksestä ennemmin kuin taiteesta ja humaanista ihmisyydestä? Vastaus jää uupumaan, ja lopulta lähinnä uuvuttaa.