Sinä elävä valkokangas

Charles Chaplin on sanonut, että traagisuus, jolla elämme elämäämme, muuttuu ennen pitkää koomisuudeksi. Roy Andersson on selvästi samoilla linjoilla uusimmassa elokuvassaan Sinä elävä. Siinä elämän kolhimat henkilöt joutuvat tuntemaan pettymyksiä, väärinymmärryksiä ja arkipäivän murheita, joille ohjaaja on antanut komediallisen muodon.

Joku filosofi, ehkä Arthur Schopenhauer, on puolestaan todennut, että ihmisen ei kenties tulisikaan pyrkiä elämässään onnellisuuteen vaan kärsimyksen välttämiseen. Se saattaisikin olla viisas ratkaisu Sinä elävä -elokuvan henkilöille, jotka eivät tyydy pelkkään onnellisuuden tavoitteluun vaan etsivät sen rinnalle myös murhetta. SS-paidassa kulkevan suurivatsaisen moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän miehen naisystävä valittaa jatkuvasti, että kukaan ei ymmärrä häntä. Kun tuntematon mieshenkilö vihdoin osoittaa sukulaisuuden tunnetta hänelle, nainen lyö oven miehen nenän edestä kiinni. Toisaalla ilkeät ihmiset hakevat psykiatrilta itselleen onnellisuutta. Psykiatrin sanoin: "onko siinä mitään järkeä?"

Andersson onkin henkilöitä kohtaan piikikäs, mutta ei häijy. Hän nostaa esille laajan otoksen erilaisia henkilöitä ja tilanteita ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kuvaamalla asioita, jotka vain harvoin saavat julkisen ilmiasun, hän tuo inhimillisyyttä ja ymmärrystä elämäntarinoihin. Pienistä asioista tuleekin itsessään koomisia, kun ohjaaja käsittelee tapahtumien taustoja, jolloin selviää muun muassa se, miksi kokoukseen saapuva liikemies on kalju ja miksi mattoja myyvällä miehellä on huono päivä.

Sinä elävässä ei ole selkeää juonta ja eri jaksoilla on toisiinsa enemmän tai vähemmän selvät viittauksensa. Useimmiten seuraava jakso liittyy kuitenkin jollain tavalla edellä nähtyyn ja osa henkilöistä tulee käsitellyksi useammissa jaksoissa. Elokuvan pääosassa eivät kuitenkaan ole yksilöt vaan ennen kaikkea kollektiivinen yhteiskunta.

Episodien sketsit ovat hauskoja itsessäänkin, mutta Anderssonin ammattitaito elokuvantekijänä tulee esille siinä, että hän saa rakennettua jaksoista toisiaan tukevia ja luontevasti eteenpäin kulkevia, jolloin elokuvan hyvyys ei nojaa yksittäisiin nauruihin vaan tukevaan kokonaisuuteen. Heikompien tekijöiden käsittelyssä elokuvan tyyli ja huumori vailla selkeää juonta saattaisi naurattaa hetken ajan, mutta Anderssonilla mielenkiinto ja intensiivisyys säilyvät loppuun asti.

Elokuva rakentuu upeista kuvista, jotka ovat rikkaita ja loppuun asti mietittyjä. Jokaisen henkilön sijainnit ja tekemiset on suunniteltu huolellisesti, jolloin lähes koko ajan paikoillaan pysyvä kamera tallentaa maalauksellisia ja voimakkaita kuvia. Harvoin käytetyt kamera-ajot toimivatkin sen vuoksi tehokkaana vastapainona. Myös musiikilla, ennen kaikkea jazz- ja orkesterimusiikilla, on tärkeä rooli sekä yksittäisten episodien että kokonaisuuden rakentamisessa. Unijaksot tuovat puolestaan mieleen Luis Buñuelin surrealistiset unimaisemat, esimerkkinä vaikka Porvariston hillitty charmi -elokuvassa esiintyvän sotilaan uni, jossa kerrotaan hänen traagista elämäntarinaansa.

Sinä elävä muistuttaa paljon ohjaajan edellistä elokuvaa Toisen kerroksen lauluja, mutta on sitä selvästi humoristisempi. Anderssonin vahvuutena on edelleen, että hän ei anna katsojalle valmiita vastauksia. Sen vuoksi toisinaan onkin vaikea tulkita, ovatko elokuvan episodit yhteiskuntakriittisiä vai pelkästään huvittavia. Lopulta sillä ei ole suurtakaan merkitystä, sillä Sinä elävän perusteella voi sanoa, että Roy Andersson kuuluu ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisimpien ohjaajien joukkoon.