Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien valkokangas

Ruotsalaisohjaaja Roy Andersson on omistanut ihmiskunnan ikuisuusaiheelle, ihmisyydelle, kokonaisen trilogian, eikä heikoin tuloksin, sillä trilogian viimeinen osa Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien (2014) palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla Kultaisella leijonalla. Myös ensimmäinen osa Toisen kerroksen lauluja (2000) ja toinen osa Sinä elävä (2007) ovat olleet arvostelu- ja festivaalimenestyksiä.

Kolmas osa kulkee esteettisesti ja sisällöllisesti kahden edellisen elokuvan vanavedessä. Tarkasti osiin leikkautuva episodirakenne on ennallaan, eikä elokuvassa ole suoralinjaista juonta, katharsiksesta puhumattakaan.

Ainoat säännöllisesti esiin pulpahtavat hahmot ovat kaksi lannistavan flegmaattista pilailuvälinekauppiasta, jotka esittelevät tuotteitaan aivan yhtä innottomille vastaanottajille. Miehet sanovat auttavansa ihmisiä pitämään hauskaa, mutta heidän kohdallaan hauskaa on korkeintaan lähes farssinomainen ilon puuttuminen. Hahmot kuvastavat hyvin Anderssonin elokuvien kitkerää huumoria, joka huvittaa banaalilla kamaluudellaan.

Helpommillaan Kyyhkynen on elokuvan alussa, jossa esitetään kolme kuolemaa kuvaavaa episodia. Niissä kuollaan juuri ennen kuin päästää nauttimaan elämän pienistä iloista ja taistellaan perinnöstä siitä kynsin hampain kiinni pitävän kuolevan omaisen kanssa.

Myös lopun osio, jossa Homo sapiens -otsikon alle asettuvat episodit antavat lohduttoman kuvan ihmisen moraalista, on tulkinnallisesti helppo. Kohtaukset tarttuvat kurkkuun karmeassa toteavuudessaan, mutta niiden teemat ovat selkeät: ihminen osaa ummistaa silmänsä kärsimykseltä ja toisten nautinto voi olla maksettu toisten hengellä. Anderson ei ole myöskään pelännyt laittaa metalliyhtiö Bolidenin nimeä näkyvästi esille kansanmurhaa muistuttavaan kohtaukseen. Muut episodit sen sijaan ovat alkua ja loppua monitulkintaisempia.

Kyyhkysen estetiikka jatkaa Anderssonin tuttua linjaa. Miljööt ovat likaisenharmaita ja sama homeinen värimaailma ulottuu myös henkilöiden kasvoille. Episodit tuovat mieleen mainokset, sillä niiden yhteen tilaan sijoittuvat kohtaukset jättävät kysymyksiä tarkoituksella ilmaan. Vain mainoksille ominaiset tulkintaa helpottavat sloganit puuttuvat. Yhtäläisyys ei ole sattumaa, sillä Andersson on tehnyt pitkän uran mainosohjaajana.

Amatöörinäyttelijöiden kalvakka ilmeettömyys ja toteavat lausahdukset hämärtävät rajaa loistavan näyttelijätyön ja lähestulkoon puuttuvan näyttelemisen välillä. Kamera seisoo pääasiassa paikallaan ja ennen kaikkea kaukana kohteistaan saaden katsojan tarkkailemaan samaistumisen sijaan. Tarkkailun tunnetta lisää myös se, että hahmot asettuvat usein kuvan keskelle ikään kuin mikroskoopin tai kaukoputken etäännyttävään näkökenttään.

Kohtausten asetelmat tuovat mieleen myös maalaukset. Joskin Anderssonin maalauksissa kauneudella on sijaa vain silloin, kun on pysähdytty hetkeksi elämään: puistoon tai rannalle, niiden oikeasti tärkeiden ihmisten kanssa.

Elokuvan tahtilaji on hidas. Se haluaa sanoa, että emme pysähdy tarpeeksi ihmettelemään, tuntemaan ja pohdiskelemaan. Kaikkein latistavin asia Kyyhkysen harmauden keskellä on arki, jonka ikeessä ihmiset soittelevat yhdentekeviä puheluita ja toistelevat, miten mukavaa on, kun toisella on kaikki hyvin. Silti juuri kenelläkään ei näytä olevan hyvä olla. Kamalinta arkea edustaa masentavan asuntolan kerrosvahti, joka ei suvaitse sen enempää päihtymistä kuin keskustelua tai musiikkiakaan. Jopa ihmisyyden kyseenalaistamaan päätyneen yksilön pohdinnat hiljennetään samalla syyllä: monet ovat menossa huomenna töihin.

Andersonin ihmiskuvaa on helppo pitää rumana ja pessimistisenä, mutta muutamaa selkeän kritiikin hetkeä lukuun ottamatta Kyyhkynen ei tunnu tuomitsevalta elokuvalta. Se ennemminkin esittelee ne kortit, jotka olemme saaneet, ja kysyy, mitä aiomme niillä tehdä. Oksaltaan olevaista katseleva kyyhkynen ei ehkä lopulta olekaan kohteidensa yläpuolella, vaan niiden keskellä.