Rahalla saa – Luksuselämää valkokangas

Asianajaja ja dekkarikirjailija Jens Lapiduksen kirjoihin perustuva Rahalla saa -elokuvatrilogia on ehättänyt viimeiseen osaansa. Ja vaikka vannoin jo ensimmäisen osan kohdalla, etten tule muita osia näkemään, oli houkutus liian suuri kehutun kakkososan kohdalla, joten takki oli käännettävä, sanat syötävä ja päätösosa katsottava.

Jokaisella osalla on ollut eri ohjaaja ja myös käsikirjoitustiimi on hieman elänyt matkan varrella. Tämä saattaa osaltaan selittää melkoista hajontaa ja huojuntaa eri osien painotusten ja kerrontatyylien välillä, mutta päätösosan ohjaaja Jens Jonssonin kädenjäljessä ei ole moittimista, elokuva on tekniseltä toteutukseltaan ja ulkoisilta puitteiltaan moitteeton.

Trilogian ensimmäisen osan Rahalla saa (Snabba cash, 2010) päähenkilö oli selkeästi Johan J.W." Westlund (Joel Kinnaman), mutta nyt J.W. on jätetty taustalle etsimään kadonnutta siskoaan, ja hyvä niin, sillä J.W. on käsittämättömän typerä ja yksioikoinen tyyppi, joka ei kerta kaikkiaan tunnu oppivan mitään elämästä tai rikollisen maailman lainalaisuuksista. J.W:lle tarjotaan monta mahdollisuutta pyrkiä hyvään ja kunnialliseen elämään, mutta noille mahdollisuuksille hän viittaa kintaalla. Johan tahtoo olla aatelinen, sikarikas snobi, yksi vanhan rahan edustajista.

J.W:n pakkomielteenä on snabba cash", myöhemmin myös kosto, ja tragediana se, että hän on pohjimmiltaan medelsvensson, joka ei koskaan pysty ymmärtämään siirtolaisgansterien mielenlaatua, kulttuuria ja vaikuttimia. J.W. onkin hieman karikatyyrimainen hahmo, jonka kautta peilataan pikavoittokulttuurin tyhjyyttä. J.W.:n lailla juurensa ovat kadottaneet elokuvan serbit, joista osa haikailee takaisin kotimaahansa, kun taas osa ymmärtää, että juuri Ruotsissa on onnela myös rikollisille. Serbiassahan olisi paljon kovempi kilpailutilanne ja Ruotsin avoimessa yhteiskunnassa rikollisen bisneksen pyörittäminen on ammattilaisille yhtä helppoa kuin sen kuuluisan tikkunekun riistäminen pikkulapselta.

Elokuvan näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaisen uskottavaa, vaikka karheaa realismia aiempiin osiin tuonut amatöörinäyttelijä ja oikeassakin elämässä pankkirosvo Dragomir Mrsic (roolinimeltään Mrado) hoidettiinkin päiviltä jo aiemmin. Matias Varelan esittämä Jorge on ristiriitainen hahmo, joka tuntuu tuomitulta ikuiseen epäonneen kuin Kullervo ikään, paljolti omasta syystään. Valitettavasti henkilöhahmot on kautta linjan kirjoitettu kovin yksioikoisiksi, ja myös ehkä hieman yksinkertaisiksi. Liekö tämä sitten todellisuutta, josta puolustusasianajajana toimineella Lapiduksella on omakohtaista kokemusta?

Elokuvasarjan onnistuneimpaan osaan, tylyyn ja armottomaan Rahalla saa 2:een verrattuna Rahalla saa – Luksuselämää edustaa konventionaalisempaa kerrontatyyliä, ja sortuu liikaan selittelyyn ja irtonaisten langanpätkien solmimiseen, mikä kielii käsikirjoituksen viimeistelemättömyydestä. Elokuva on valitettavasti kestoltaan hieman liian pitkä, jotta intensiteetti säilyisi loppuun saakka. Ruumiita syntyy kuin sodassa, pahat saavat palkkansa muodossa tai toisessa, mutta lopullinen yhteenveto jää tekemättä.

Vaikka elokuvatrilogia kokonaisuudessaan onkin varsin onnistunut ja toimiva, olisin toivonut tekijätiimin uskaltavan ottaa vielä askeleen edemmäs kohti alamaailman ja yhteiskunnan yhteistä rajapintaa, jossa rikollisuus ja laillinen bisnes määritellään. Kansankodista muistuttaa elokuvassa enää yksinäinen poliisi, joka yrittää soluttautua rikollisjärjestöön. Jään kaipaamaan Gunvald Larssonia, joka osaa puhua rikollisille heidän omalla kielellään.