Rahalla saa 2 valkokangas

Ruotsalaisen lintukodon autuudesta oltiin äärimmäisen etäällä idioottimaisen suominimen saaneessa Rahalla saa -elokuvassa, eikä jatko-osa tee poikkeusta. Jens Lapiduksen alamaailman sijoittuvaan romaanitrilogiaan pohjaavat elokuvat ovat kolkko madonluku hyvinvointivaltion puleeratun pinnan alle pesiytyneestä rikollisuudesta, joka ammentaa voimavaransa hyvinvoinnin loputtomasta kyltymättömyydestä.

Rahalla saa 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan tarinaa, mutta toimii yllättävän hyvin myös itsenäisenä elokuvana. Huumebisneksestä, parituksesta ja valkokaulusrikollisuudesta olisi ollut erinomaiset mahdollisuudet rakentaa kiinnostavia polkuja nykykapitalismin toimintamalleihin. Polut jäävät kuitenkin koluamatta, sillä elokuvan tarina on rajattu kapeasti yksilöiden kautta avautuvan rikoksen ja väkivallan maailmaan. Tämä typistää elokuvan yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta toisaalta tiukka rajaus luo simppelit toimintakehykset kovan kolkolle ja kompromissittomalle rikostarinalle.

Elokuvan vahvuus on sen sisäisen logiikan uskottavuudessa ja näennäisessä realismissa. Tarinan henkilöihin ja maailmankuvaan on pelottavan helppo uskoa. Maailmanelokuvallisessa kielten ja kulttuurien yhteensulauttamisessa kiteytyy lopulta ihmisyyden universaali lopputulema omaa etuaan ajavasta eläimestä, jonka sivistyneisyys on tapakulttuurista opittua käytöskoodia, joka karisee luvattoman helposti elämän ja kuoleman pattitilanteissa.

Rikoselokuvien parhaimmistosta ammentava estetiikka ja kuvakerronta on tiiviin ryhdikästä. Audiovisuaalisissa ilmaisukeinoissa on ilmeisen tietoisesti haettu vaikutteita muun muassa Iñárritun elokuvista. Vaikka kuvien tunnelma ja voima ovat osin lainattua, tyyli on eheä ja vangitseva. Tunnelma elokuvan alkuteksteistä loppusäkeisiin on läpitunkevan ahdistava vailla toivoa ihmisyyden säilymisestä kovan elämänkulun maailmassa. Toivon puute onkin lopulta elokuvan emotionaalinen kompastuskivi.