Rakkauden riivaamat valkokangas

Viktoriaanisen ajan Englannin paksujen ja maahan saakka ulottuvien kankaiden verhoaman julkisuuden takana roihuu kiihkeä rakkaussuhde. Kulissiavioliitossa lojuva hovirunoilija Randolph Henry Ash (Jeremy Northam) ja naismuusansa kanssa elävä runoilijatar Christabel LaMotte (Jennifer Ehle) tapaavat toisensa kutsuilla ja suhde alkaa tietysti aluksi kirjallisena. Puolitoista vuosisataa myöhemmin heidän vaiheitaan alkavat selvittää kaksi kirjallisuudentutkijaa, feministi Maud Bailey (Gwyneth Paltrow) ja Amerikan stipendiaatti Roland Michell (Aaron Eckhart). A.S. Byattin romaaniin perustuvassa elokuvassa aikatasot sekoittuvat luonnollisesti, historian spiraali näyttää jälleen kerran toistavan itseään.

Rakkauden riivaamat on pääpiirteissään miellyttävän uusvanhanaikainen, verkkainen rakkauselokuva. Tarina ei sinänsä tarjoa juuri mitään yllätyksiä, kaikki on koko lailla selvää jo alusta lähtien. Jännityksen sijaan elokuva tarjoaa huolellisia tuokiokuvia. Kovin romanttisina niitä ei voi pitää, ohjaaja Neil LaButen ote on siihen liian sivusta tarkkaileva. Vaikutelmaa korostaa myös se, että tutkijoita esittävät Paltrow ja Eckhart ovat turhan mukavan ja välinpitämättömän oloisia, liian valmiita hyppäämään sänkyyn heti tilaisuuden tullen ollakseen tarinan ilmeisesti edellyttämät henkilöt - miesten tyypillisyyksiä ivaava naistutkija ja katkeroituneen oloinen akateeminen hanttityöläinen - joiden suojamuurit vähitellen rapisevat.

Ohjaaja Neil LaButen ongelma tuntuu olevan edelleen sama kuin hänen aiemmassa elokuvassaan Nurse Betty (2000). Lähtökohdat molemmissa, vaikka pinnalta varsin erilaisissa elokuvissa, ovat kiinnostavat ja kunnianhimoisetkin, mutta toteutus kertoo jonkinasteisesta näkemyksen puutteesta. Rakkauden riivaamissa vanhempi aikataso on liian paperinmakuinen kuvakirja, nykytasoa taas vaivaa tahatonta komiikkaa sisältävä karikatyyrimaisuus. Englantilaiset ovat ylimielisiä pottuilijoita, amerikkalainen tutkija taas on arkistoissa viihtyväksi, estoiseksi humanistihissukaksi äkkivalmis heittämään vaatteensa pois ja hyppäämään Tarzanin lailla kylmään vesiputoukseen ja pamauttamaan syyhyävän nyrkkinsä kopean engelsmannin leukaperiin. Oleelliseen keskittymällä elokuvasta olisi saanut vähemmän irti, jolloin enemmän olisi jäänyt jäljelle.