Lakeview Terrace kotikatsomo

Ohjaaja Neil LaBute on viime aikoina kehittänyt fiksaation täysin turhiin remake-elokuviin. Vuoden 2006 uusintaversiota maailman äkkiväärimmästä hippipakanamusikaalista Wicker Manista ei ole kehuttu juuri missään päin planeettaa, ja vuodeksi 2010 LaButelta on valmistumassa uusintaversio vain parin vuoden takaisesta mustasta brittikomediasta Arvoituksia arkussa. Käsittämätön päätös – vai onko brittienglanti jenkeille liian ulkomaalaista?

Edellä mainitut synkät lähtökohdat huomioiden LaBute yllättää katsojansa iloisesti osoittamalla, että mies osaa ohjata ihan oikean elokuvan eikä vain mekaanisesti toteuta alimman yhteisen nimittäjän mukaisesti toimivien tuottajien rahastusviettejä. Lakeview Terracessa on paitsi toimiva, monitahoinen juonirakenne ja jäntevä ohjaus, myös laajempia teemoja ihmisten sosiaalisista suhteista. Sääli, että teos on LaButen ohjaajauralla lähinnä syrjähyppy remake-roskan välillä.

Intensiivinen, hiljalleen vauhtia keräävä teos on yhtä lailla parisuhdedraama kuin trillerikin. Musta Lisa (Kerry Washington) ja valkoinen Chris (Patrick Wilson) ovat uunituore aviopari, joka muuttaa ensikotiinsa Lakeview Terracelle. Rodullinen seka-avioliitto ei ole kaikkien hyväksymä, ei edes parin vanhempien, ja idylli rakoilee. Eniten rotujen välinen liitto häiritsee naapuruston omaehtoista suojelijaa ja armoitettua korttelikyttääjää, vanhempaa poliisikonstaapeli Abel Turneria (Samuel L. Jackson).

Tuikea, loputtomasti sääntöjä lateleva ja naapuriensa tekemisiä kyttäävä musta yksinhuoltajaisä on elokuvan käsikirjoituksen suola. Samuel L. Jackson puhaltaa hahmoon elämää, uskottavuutta ja monisärmäisyyttä. Ahdasmielisen pikkusieluisesta kusipäisyydestään huolimatta Turner on inhimillinen hahmo, jolla on taustallaan vaimon traaginen menettäminen ja jonka valvontapakkomielle on karkaamassa vähitellen käsistä.

Rooli on Jacksonilta huippusuoritus Henkilöhahmon lukuisat nyanssit ja Jacksonin susimainen karisma saavat Turnerin totaaliset ja äkkinäiset pärähtämiset tuntumaan paljon aidommilta ja pelottavammilta. Lopputulos muistuttaa sekä Alibin rikosuutisten tylyn raadollisia otsikoita että Aku Ankan absurdeja naapurisotia. Yhdessä mehukkaimmista kohtauksista Turner pätkii teppotulppumaisesti oman aitansa yli tulevia puunoksia vesurilla, osuen raivossaan miltei naapureihinsakin.

Takavuosina olisi ollut myös selviö, että konservatiivinen, rotujen erottelua kannattava ja omankädenoikeuteen herkästi turvautuva virkavallan edustaja olisi ollut valkoinen. Asetelmien kääntäminen päälaelleen toteutuu täydellisesti, kun valkoisesta Chrisistä on tehty mustaa kulttuuria ihaileva, autossaan rap-musiikkia kuunteleva ja vaimoltaan salaa polttava alistuva pehmohumanistin vätys. Jännittävä laatutrilleri saa hetkessä uusia, yhteiskunnallisia tasoja ja nousee lajityyppinsä konventioiden yläpuolelle.

Rasismihan ei ole päinvastaisesta mediapropagandasta huolimatta mitenkään valkoisen heteromiehen yksinoikeus, ja LaBute onnistuukin valaisemaan ihmislajin todellisia valta- ja alistussuhteita, joissa ei ole kyse mustasta ja valkoisesta vaan paljon yksinkertaisemmasta asiasta. Kun sivilisaation ohuet kulissit riisutaan, ainoa oikeus on voimakkaamman oikeus. Loputon suvaitsevaisuus ja myötäily ovat tästä näkökulmasta vain ja ainoastaan osoituksia loputtomasta heikkoudesta, ja valta-asemassa oleva tekee mitä haluaa ilman riittävää vastavoimaa.

Loppua kohden Lakeview Terrace lisää jonkin verran toiminnallisia kierroksia, mutta tekee sen pitkälti tarinan kaaren ehdoilla. Viimeisen kohtauksen välienselvittely on varsin perinteinen, mutta pyssyjen pauketta tekopyhästi moralisoiville on pakko muistuttaa, että kyllä sitä Suomessakin osataan ratkoa tulehtuneita naapurisuhteita kättä pidemmällä. Viikate-yhtyettä lainaten: ”oli käynyt selväksi, ettei asioista selvittäisi puhumalla.”