Poltergeist valkokangas

Amerikkalaiseen 1970- ja 1980-luvun kauhuskeneen mahtui lukuisia klassikkoaseman myöhemmin saavuttaneita elokuvia. Isoimpia tuotantoja olivat esimerkiksi Manaaja (1973), Painajainen Elm Streetillä (1984) ja yhtenä isoimmista Poltergeist (1982). Myös pienemmillä budjeteilla maineeseen ponnistivat esimerkiksi Halloween (1978), Perjantai 13. Päivä (1980) ja Texasin moottorisahamurhat (1974), jonka ohjaaja Tobe Hooper pääsi puikkoihin myös alkuperäisessä Poltergeistissa.

Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat poikineet jatko-osakatraansa ja osasta on tehty uusintaversiotkin. Houkutusta uusimiseen varmasti on, sillä uskottavan näköiset tehosteet eivät ole enää vain kalleimpien produktioiden saatavilla ja yhä raaemmat elokuvat pääsevät nykyisin teatterilevitykseen. Pintaan ja verisyyteen keskittymisen varjopuolena on usein alkuperäisen elokuvan tunnelman ja omaperäisyyden kadottaminen. Näin käy valitettavasti myös Poltergeistin samannimiselle uusintaversiolle.

Yli kolmekymmentä vuotta esikuvaansa nuorempi Poltergeist (2015) seurailee melko uskollisesti alkuperäistä tarinaa, joka on osittain Steven Spielbergin käsialaa. Molemmissa elokuvissa kolmilapsisen perheen nuorin lapsi tutustuu kotia kansoittaviin henkiin ja pian koko perhe temmataan mukaan yliluonnolliseen pyöritykseen, jossa sähkölaitteet vilkkuvat ja tuolit lentelevät.

Uusintaversio viittailee jatkuvasti pienillä yksityiskohdilla alkuperäiseen. Myös osa hahmoista muistuttaa esikuviaan, minkä vuoksi etenkin sarkasmiin taipuvainen perheenisä (Sam Rockwell) on hivenen mielenkiintoisempi kuin tämäntyyppisten kauhuelokuvien pahvihenkilöt yleensä. Uusintaversio unohtaa kuitenkin alkuperäisen Poltergeistin amerikkalaiseen ydinperheeseen kohdistaman ironian, eikä tarjoa mitään sen tilalle.

Sen sijaan alkuperäisen elokuvan monologia pudotteleva meedio on korvattu melko tylsällä, mutta vähemmän ärsyttävällä, henkimaailmaekspertillä. Myös elokuvan lopun rakennetta on oikaistu järkevämpään suuntaan. Puoli tuntia edeltäjäänsä lyhyempi uusintaversion on silti hätäinen ja suoraviivaisuudessaan epämielenkiintoinen elokuva. Yksi sen pahimmista synneistä on myös pelottavuuden puuttuminen. Alkuperäinenkään ei enää pelottele yhtä tehokkaasti kuin vuosikymmeniä sitten, mutta sillä on silti kiistaton asemansa kauhun kartalla. Uusintaversio sen sijaan unohdetaan todennäköisesti ensi vuoteen mennessä.

Uusi Poltergeist ei tarjoa mitään alkuperäisen elokuvan nähneelle katsojalle. Alkuperäinenkin tavoitteli epäilemättä isoja yleisöjä, mutta se onnistui silti olemaan myös omaperäinen elokuva. Uusintaversio on siloteltu pastellikummittelu, joka ei todennäköisesti kiinnosta edes nuorempaa katsojasukupolvea.