San Andreas valkokangas

Suurin osa kaikista katastrofielokuvista on aivan sairaan tylsiä. 1970-luvun kulta-ajan jälkeen genre koki uuden nousun 1990-luvun lopulla. Tietokonetehosteet nostivat katastrofielokuvat aivan uudelle tasolle, mutta genrekliseet jäivät. San Andreas noudattelee niitä kaikkia, mutta ei kehtaa missään vaiheessa heittäytyä täysin överiksi.

Teknisesti ottaen San Andreas on originaali elokuva, joka ei perustu mihinkään valmiiksi olemassa olevaan konseptiin, kuten kirjaan, sarjakuvaan tai aiemmin tehtyyn elokuvaan. Käytännössä siinä ei ole kuitenkaan mitään originaalia. Juoni voisi olla kopioitu jostain Hollywood-käsikirjoittajan mallipohjasta. Nimi on napattu San Andreaksen siirroksesta, joka aiheuttaa maanjäristyksiä Kalifornian alueella.

Genrekliseiden mukaan päähenkilö on juuri eronnut mies (Dwayne Johnson). Hänen ex-vaimonsa on jo löytänyt uuden miehen, mutta tytär elättelee vieläkin toiveita vanhempiensa yhteen paluusta. Ja koska toiveilla on tapana toteutua, mannerlaatat alkavat pian liikkua ja kokonainen osavaltio raunioituu villinä rellestävien luonnonvoimien pyörityksessä.

Kuten aiemmin nähtyjen katastrofielokuvien pohjalta tiedämme, on olemassa vain yksi hetki, jolloin eronnut aviomies voi valloittaa vaimonsa sydämen uudelleen, ja se on hallitsematon luonnonkatastrofi. Maanjäristykset (2012), hurrikaanit (Twister), avaruusolentojen hyökkäykset (Independence Day)… kaikki käy! Tällä tavalla mukaan saadaan juuri riittävä määrä hahmokehitystä, vaikka kaikki katsojat ovatkin tulleet katsomaan hallitsematonta tuhoa.

Kun tuhoisa maanjäristys iskee, helikopterilentäjänä työskentelevä päähenkilö suuntaa kopterinsa oitis ex-vaimonsa ja tyttärensä luokse. Rytinän alkaessa Johnson sattuu olemaan sopivasti kopterinsa puikoissa, sillä hän oli matkalla Nevadaan pelastamaan sikäläisen maanjäristyksen uhreja. Heillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä, sillä elokuvan kannalta Nevadan järistys on olemassa vain siksi, että katastrofileffojen emmerichmäisen perinteen mukaan voidaan tuhota taas yksi kansallinen monumentti. Tässä tapauksessa se on Hooverin pato.

San Andreas voisi toimia Pompejin (2014) tavoin häpeilemättömän ironisena katastrofipastissina, mutta siihen päästäkseen se ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii sivujuoni, jossa seurataan Paul Giamattin esittämää seismologia. Hän oppii elokuvan alussa ennustamaan tulevia järistyksiä, mutta liian myöhään, jotta sillä olisi tapahtumien kannalta merkitystä. Sivujuoni on pääjuonesta täysin irrallinen ja sen ainoana tarkoituksena on tarjota uskottavuutta tarinan konseptille: näin voisi oikeasti tapahtua.

Tekijöiden kunnianhimottomuus näkyy erityisesti kliseisessä kohtauksessa, jossa tv-toimittaja huomauttaa suorassa lähetyksessä, että ennen maanjäristystä kukaan ei uskonut seismologi-Giamattin varoituksia. Missä välissä? Alustus puuttuu kokonaan.

Viime vuosina elokuvankatsojat ovat saaneet tottua sortuviin pilvenpiirtäjiin ja betonimurskaan, joten mitään uutta San Andreas ei tehosteidensa puolesta tarjoa. Se on ohjaaja Brad Peytonin kolmas ja paras elokuva, mutta – kuten hänen filmografiastaan voi päätellä – kaikki tämä on suhteellista. Peyton on mielikuvitukseton tekijä, jonka elokuvat eivät toimi kuin korkeintaan helposti unohdettavana kertakäyttöviihteenä.

Joku parempi ohjaaja olisi varmasti tajunnut, että toimiakseen San Andreaksen pitäisi olla täysin älytön tai äärimmäisen realistinen. Nyt se ei ole kumpaakaan.