Pohjolan satoa valkokangas

Voisi kuvitella, että aika olisi suomalaiselokuvissakin ajanut ohi pöljimmistä puskafarsseista. Onhan viime vuosien matalamielisimmissäkin suomalaiskomedioissa näkynyt edes jonkinmoista ryhtiliikettä suhteessa takavuosien ummehtuneimpiin kohelluksiin. Toisaalta nostalgia on trendikästä. Jos haluaa fiilistellä Visa Mäkisen, Spede Pasasen, Ere Kokkosen ja Timo Koivusalon tekeleiden hengessä, tarjoaa Tuukka Temosen uutuuselokuva Pohjolan satoa tähän hyvän mahdollisuuden. Kokonaan toinen asia on, kuka haluaa fiilistellä saati muistella tämän sortin puskafarsseja.

Temosen itsensä kynäilemä tarina sijoittuu kitkuttavalle maatilalle, jossa kolmea sukupolvea edustavat isännät alkavat kasvattaa kannabista päästäkseen talousvaikeuksistaan. Sekaan heitetään monenlaista sivujuonnetta ja henkilöhahmoa hönöstä kunnanjohtajasta ja kyläpoliisista juntteihin maalaisiin ja outoihin ulkomaalaisiin. Rooleihin on saatu houkuteltua iso tukku tunnettuja nimiä takatukkaisesta Mikko Nousiaisesta mustan vappuhuiskun päähänsä laittaneeseen Arman Alizadiin.

Hauskaa on ollut ehkä elokuvaa tehdessä, mutta lopputuloksen suhteen samaa ei voi sanoa katsomon puolelta – ei ainakaan ilman pössyttelyä tai muita loiventavia.

Tarinan taustalla on aavistus ajatusta. Toimeentulo-ongelmien kanssa painivalle maaseudulle uudet viljelykasvit ja ansaintalogiikat olisivat tervetulleita, mutta moni potentiaalinenkin idea onnistutaan Suomessa tukahduttamaan niin byrokratiaan kuin turhaan virkaintoiluun. Näitä idullaan olevia tarinan taimia ei kuitenkaan malteta hoitaa kylvöä pidemmälle, jolloin tarinallinen lopputulos rehottaa rikkaruohoa.

Asiaa ei auta lainkaan laahaava kerronta ja tyhjäkäynti. Tunti ja neljäkymmentäviisiminuuttinen elokuva on yksinkertaisesti ylipitkä. Puolituntia lyhyempänä olisi ollut toivoa, kun kerronta olisi ollut napakkaa eikä katsojana ehtisi jäädä ihmettelemään kaikkia kummallisuuksia. Nyt löylynlyömien typeryyksien ihmettelyyn jää aivan liikaa luppoaikaa. Eikä löyly ole ollut edes tarpeeksi kuumaa, jotta lopputulos kiehuisi kunnolla yli äyräiden.

Pohjolan satoa on oudon kiltti ja sisäsiisti eli juuri sellainen hajuton ja mauton sekoilu kuten Speden, Ere Kokkosen ja Koivusalon elokuvat ovat olleet. Ulosantinsa kökköydessä Temosen teelmys tuo mieleen Kemmon veljesten kulttimainetta nauttivan Ponterosan (2001), mutta samalle roisin mauttomuuden tasolle ei Toni Halmeen tähdittämän hurlumhein kanssa alkuunkaan ylletä. Pohjolan satoa on vain tylsä ja huono. Tekijöiden visio hauskuudesta on samanlaista sisäänpäin lämmennyttä yhdentekevyyttä kuin komedioissa Kekkonen tulee! (2013) ja Likainen pommi (2011).

Presidentintekijät-dokumentin (2014) ja Apulanta-elokuva Teit meistä kauniin (2016) jälkeen Temosen elokuvat ovat olleet laskusuhdanteessa ja Pohjolan satoa voinee pitää pohjakosketuksena. Ummehtuneiden puskafarssien olisi suonut unohtuneen menneisyyteen sen sijaan, että takavuosikymmenten kaltaista höperöä kohellusta tuodaan valkokankaille vielä 2020-luvullakin.