Margareeta: Pohjolan kuningatar valkokangas

Suomella on ollut historiansa aikana neljä naishallitsijaa. Kuningattaret Margareeta I (1353–1412), Kristiina (1612–1689) ja Ulriika Eleonoora (1688–1741) sekä presidentti Tarja Halonen (1943-). Jokaisen panos on ollut merkittävä, hyvässä ja pahassa.

Margareeta yhdisti Pohjoismaat samaksi valtakunnaksi ja aikansa suurvallaksi, turvasi naisrauhaa ja kohensi elinoloja. Kristiina tavoitteli rauhaa 30-vuotisessa sodassa ja panosti valtavasti tieteisiin, taiteisiin ja kulttuuriin. Ulriika Eleonooran aikana alkoi siirtymä itsevaltiudesta kohti parlamentarismia ja Suuri Pohjan sotakin saatiin lähes loppumetreille. Halosen kaudella poistuivat Suomen rajalta sitä turvanneet maamiinat. Putin antoi sentään myöhemmin lahjaksi kaksi kissaa.

Naishallitsijoita yhdistää usein se, että miesten pääsääntöisesti hallitessa naisen on oltava moninkertaisen voimakastahtoinen ja taitava pelaamaan valtapelejä. Pelkkä selviytyminen ei riitä. Harva on silti onnistunut pelaamaan valtaistuinpeliä Margareetaa etevämmin. Taktikoinnin ja vahvan vaikutusvallan ansiosta hän sai rakennettua Kalmarin unionin eli Tanskan, Ruotsin ja Norjan valtioliiton. Suomi tuli siinä sivussa, Ruotsin itäisenä herttuakuntana.

Margareeta käänsi jopa pahimmat henkilökohtaiset tragediansa poliittiseksi voitokseen. Kun hänen 17-vuotias poikansa, Tanskan ja Norjan kuninkaaksi valittu Olavi menehtyi äkillisesti, otti Margareeta sijaishallitsijan roolin. Hän valtasi Ruotsin, julisti sukulaisensa Bogislavin olevan hänen adoptiopoikansa ja kruununperijänsä ja vaihtoi hankalan etunimen Eerikiksi, joka oli nimenä tutumpi. Valtaa hän ei tietenkään luovuttanut, ei edes sen jälkeen kun Eerik kruunattiin virallisesti kuninkaaksi.

Vuonna 1402 sattui kuitenkin niin erikoinen tapahtuma, että siitä saisi aikaan vaikka historiallisen draamaelokuvan, kuten Margareeta: Pohjolan kuningattaren, Charlotte Sielingin ohjaaman monikielisen ja monikansallisen teoksen. Sekä tuottajamaita että puhuttuja kieliä on puolisen tusinaa, ja elokuvalla oli suurin budjetti, mitä Tanskassa on koskaan elokuvaan satsattu. Jopa nykyisen Tanskan kuningattaren eli Margareeta II:n säätiö tuki elokuvaa.

Teoksen ulkoiset puitteet ovat näyttävät. Historiallisissa miljöissä ja maisemissa kuvaaminen on toista kuin näpertää viherkankaiden ja halpojen tietokone-efektien varassa. Pääosanesittäjä Trine Dyrholm tulkitsee väkevästi mutta herkästi Margareetaa ja tekee aikansa suurhahmosta uskottavan keski-ikäisen naisen. Margareetan hallitsijamoodi uhkuu auktoriteettia, mutta uskotuille hän voi myös näyttää äidin tuskaa, joka kumpuaa vanhojen haavojen auki repimisestä.

Vuonna 1402 nimittäin väitettiin, että Margareetan ammoin kuollut poika Olavi olisi palannut haudasta. Olaviksi väitetty mies (Jakob Oftebro) oli löydetty ja hän sai voimakkaita tukijoita. Jos Olavi olisi elossa, hän olisi oikea hallitsija. Samalla täysi-ikäiseksi tullut, virallisesti mutta nimellisesti hallinnut ottopoika eli kuningas Eerik Pommerilainen (Morten Hee Andersen) olisi viraton.

Olavin kuolemaan liittyi epäselvyyksiä, ja pahat kielet väittivät, että Margareeta olisi myrkyttänyt oman poikansa saadakseen itse vallan. Tilanne oli selvitettävä julkisesti ja asiaan reagoitava, vaikka kuulostaisi kuinka kaukaa haetulta, ettei äiti tietäisi kuningaspoikansa kuolleen ja että tämä putkahtaisi jostain elossa.

Hovidraaman keskiössä oleva mysteeri antaa hyvän ja moniulotteisen kuvan historiallisesta Margareetasta, vaikka välillä dialogissa on selittämisen ja esittelemisen makua. Suhde Eerik Pommerilaiseen on kaikessa särmikkyydessään osuvaa ja tenhoavaa draamaa. Andersen hahmottelee ristiriitaisen inhimillisen roolityön teinikuninkaana, joka sekä rakastaa että vihaa ottoäitiään. Hän on nukkekuningas, joka valmistautuu katkomaan narujaan.

Kokonaisuutena eheä teos on kiehtovaa historiallista fiktiota, joka ei kuitenkaan täysin saavuta sitä potentiaalia, joka sekä päähenkilöissä että tilanteessa on. Margareeta itse uhkaa jäädä oman elokuvansa sivuhenkilöksi loppuvaiheiden kohtauksissa, jotka avoimesti hylkäävät todennetun historian. Faktojen villi uudelleentulkinta on käsikirjoittajilta helpoin mutta ongelmallisin tapa dramatisoida. Totuudessa pysytteleminen on vaikeampaa käsikirjoittamisen kannalta, mutta siitä saattaisi syntyä autenttisempi tunnelataus.

Suurimmaksi osaksi Margareeta: Pohjolan kuningatar osuu kuitenkin maaliinsa. Elokuvana se on taiten ohjattu, ylöspanoon on satsattu ja kiehtovat hahmot saavat kiinnostumaan lisää historiasta. Tanskassa on uskallettu luottaa siihen, että oman maan historia kiinnostaa kansainvälisiä katsojia siinä missä Hollywoodinkin esittämät keskiaikaseikkailut. Toivottavasti teos toimisi päänavauksena pohjoismaisittain isomman budjetin historiallisille elokuville ja sarjoille. Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, ja Suomenkin menneisyys olisi tarinoita pullollaan.