Kuinka kuolleita käsitellään valkokangas

Ruotsalaiskirjailija John Ajvide Lindqvist teki ison läpimurron kaksikymmentä vuotta sitten esikoisromaanillaan Ystävät hämärän jälkeen. Koulukiusatusta pojasta ja lapsivampyyrista kertovasta, ruotsalaisiin ankeisiin lähiöihin sijoittuvasta teoksesta tehtiin myös samanniminen, mainetta niittänyt elokuva vuonna 2008. Lindqvist myös käsikirjoitti elokuvaversion. Kaksi vuotta myöhemmin tehtiin myös samanniminen jenkkiversio.

Lindqvistin seuraava romaani oli vuonna 2005 ilmestynyt Kuinka kuolleita käsitellään. Se pohti vampyyriteeman sijasta kuolleista nousevia epäkuolleita ruumiita. Selittämätön outo ilmiö yhtäkkiä herätti tietyltä alueelta vainajia takaisin, olivat nämä sitten vasta menehtyneitä tai pidempään edesmenneitä. Mihinkään zombie-lahtaukseen ei Lindqvistin monitahoinen ja synkeän pohdiskeleva teos sortunut, pikemminkin täysin päinvastoin.

Romaani pohti sitä olennaista asiaa, joka on käytännössä täysin unohdettu epäkuolleista kertovissa elokuvissa tai tv-sarjoissa. Kuolleista palanneet kun ovat edelleen menetettyjä läheisiä: perheenjäseniä, omaisia, ystäviä, tuttavia. Peruskonseptihan kliseisissä zombie-elokuvissa on, että päähenkilöt räiskivät epäkuolleita hengiltä kuin ampumaradalla vailla mitään mietteitä siitä, että he tuhoavat ylösnousseita läheisiään.

Niin sanotussa oikeassa elämässä olisi taatusti vaikea tuhota heitä, jotka on juuri haudannut suuren surun myötä. Kuka täysjärkinen pystyisi noin vain tuhoamaan omaisensa, joiden menetystä ei ole vielä käsitellyt tai sisäistänyt? Eikö moni haluaisi ennemmin ottaa epäkuolleen omaisensa takaisin, huolehtia tästä järjenvastaisesti vaikka tietäisi omaisen olleen menehtynyt? Nämä näkökulmat olivat myös Lindqvistin romaanin ydintä.

Romaani oli edeltäjäänsä raskaampi ja vaikeampi, eikä helppo sovittaa elokuvaksi ilman, että sen erityispiirteet katoaisivat. Se päätyikin todella pitkään tuotantohelvettiin, joka on vasta nyt lopullisesti ohi. Elokuvaoikeudet olivat vuodesta 2005 asti limbossa, kunnes ne lopulta palautuivat kirjailijalle itselleen. Lindqvist etsi uudet, sopivammat yhteistyökumppanit ja käsikirjoitti itse elokuvaversion yhdessä ohjaaja Thea Hvistendahlin kanssa.

Lindqvist saa suuren hatunnoston tempusta, johon valtaosa kirjailijoista ei kykenisi. Hän ymmärtää eron kirjan ja käsikirjoituksen välillä ja kykenee kylmäverisesti karsimaan omaa tekstiään. Lindqvist ei myöskään ole empinyt muuttaa kirjansa rakenteita ja hahmoja elokuvakäsikirjoitusta varten. Elokuvassa on viisaasti karsittu lähes kaikki ne kirjan osat, joissa käsitellään viranomaisten toimintaa sekä yhteiskunnan laajempaa suhtautumista tapahtumiin. Kirjan laajemmat teemat avautuvat kirjallisuuden kautta, kun taas elokuvataiteen keinoin voidaan keskittyä tunnelataukseen.

Käsikirjoitus keskittyy äärimmäisen tiukasti ja rajatusti kolmeen erilaiseen perheeseen, joiden perheenjäsen palaa kuolleista. Erään vanhan rouvan juuri kuollut rakastettu vaeltaa kotiinsa. Auto-onnettomuudessa kuollut perheenäiti herää sairaalassa, muttei entiselleen. Pidempään edesmennyt lapsipoloinen koputtelee arkussa, kunnes pakkomielteinen isoisä kaivaa hänet ylös ja vie lapsen äitinsä luo. Huonokuntoinen ja hylkeenpoikasen lailla ääntelevä, lähes liikkumaton lapsi saa palan kurkkuun.

Hvistendahlin ja Lindvistin yhteistyö on raastava, haastava, syviä ja ristiriitaisia tunteita herättävä. Se on elävä näkökulma eläviin ja eläviin kuolleisiin. Kuinka kuolleita käsitellään on monumentaalisen raskas painostavassa ahdistavuudessaan ja surumielisyydessään. Samat masentuneet ihmispolot voivat siirtyä arkisesta hampaiden pesusta suoraan itsemurhayritykseen elmukelmulla. Valonpilkahduksia on vähän, ja niissäkin piilee hautajaisten lopullisuuden lohtu.

Tekijöiden näkemystä tukee staattinen kameratyöskentely ja erittäin tummasävyinen ääniraita. Peter Raeburnin musiikki on palkittu Sundance-festivaalilla, ja syystä. Ohjaaja hyödyntää verkkaista rytmitystä hitaine kohtauksineen, jossa dialogi on paikoin lähes olematonta. Välillä menee liki kymmenen minuuttia ilman yhtään lausuttua sanaa. Äänimaailmaa syleilee kuvaus, jossa luonnonvalot, valot ja ennen kaikkea varjot ovat olennainen osa kerrontaa ja tunnelmaa.

Norjalaisnäyttelijät Renate Reinsve ja Anders Danielsen Lie on viimeksi nähty palkitussa romanttisessa draamassa Worst People In The World (2021). Nyt kaksikko on täysin erilaisissa rooleissa huokumassa surua, epätoivoa ja sitä hitaasti valkenevaa tosiasiaa, että vaikka kuolleita miten kaipaa, niin heidän ei kuulu tulla takaisin. Elokuvan roolitus on huolella valittu ja näyttelijätyö on ohjaajan vision kanssa hyvin linjassa. Ylipäätään norjalainen elokuvatuotanto on huomattavan laadukasta ja monipuolista ja saa toivomaan, että kotimainenkin elokuvatuotanto yltäisi samoille laduille.

Elokuvan nimessä oleva kuolleiden käsittely viittaa yhtä lailla kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelyyn. Vasta hyväksymällä kuoleman voivat jälkeen jääneet jatkaa muuttunutta elämää, ja kaikki eivät siihen kykene. Olo on kuin pitkitetyissä hautajaisissa, ja sitä tarina pohjimmiltaan onkin. Tinkimätön toteutus selittää osaltaan sen, miksi elokuvan toteutuksessa kesti niin kauan ja varsinkin miksi siitä ei tehty heti kättelyssä yleisöystävällistä yhdysvaltalaista versiota. Siinä on liian monta särmää ja oikean elämän surureunaista rosoa, jotta mutkat voisi vetää suoraksi ja niputtaa tarinan helppoon sulkeumaan. Sellaista kun ei todellisuuskaan tarjoa.