Immaculate – Tahraton valkokangas

”Nuns have no fun.”
- Mercyful Fate: Nuns Have No Fun (1982)

Kauhuelokuvagenrellä on parhaimmillaan paljon sanottavaa yhteiskunnasta, valtarakenteista ja ihmisen psykologiasta. Huonoimmillaan kauhugenre on vain pintatason säikyttelyä ja sisällötöntä lätistystä. Ensin mainittu painotus oli parhaimmillaan 1960-luvun lopulta 1970-luvulle, jolloin tehtiin niin Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) ja Ennustus (1976). Näille kaikille oli yhteistä se, että hitaasti latautuva kauhun tunnelma ja asetelma ammensi uskonnollisista elementeistä ja lapsiin sekä äitiyteen liittyvistä pelkotiloista.

Samoihin kuviin ja tunnelmiin tähtää myös Michael Mohanin ohjaus Immaculate – Tahraton. Se kanavoi 70-luvun euroelokuvatyyliä, jossa Euroopassa kuvattua ja eurooppalaisilla näyttelijöillä roolitettua elokuvaa tähditti yleensä yksi isompi yhdysvaltalainen tähtinäyttelijä. Tässä tapauksessa kyseinen tähti ja elokuvan primus motor on Sydney Sweeney, joka pääroolinsa lisäksi on myös tuottanut elokuvan.

26-vuotias Sweeney on alallaan älykäs ja määrätietoinen toimija, joka on rakentanut uraansa siten, että isomman huomion saaneet menestysroolit ja keikkatyöt franchise-elokuvissa ovat mahdollistaneet hänelle henkilökohtaisempien ja pienimuotoisempien töiden teon. Esimerkiksi Tahrattoman kohdalla Sweeney oli elokuvan varhaisversion koekuvauksissa jo kuusitoistakesäisenä. Käsikirjoitus päätyi tuotantohelvettiin vuosiksi, kunnes Sweeney oli niin menestynyt, että hänellä oli vipuvartta ostaa itse tuotanto-oikeudet, saada elokuva tuotantoon ja saada Mohan ohjaajaksi. Kymmenen vuoden kypsyttelyperiodi kertoo vahvasta henkilökohtaisesta motivaatiosta.

Sweeney hallitsee Tahratonta alusta loppuun vahvalla kehonkielellä ja olemuksella, joka vaihtelee pienistä nyansseista harkitun ylilyövään dramatiikkaan. Sweeneyn esittämä sisar Cecilia päätyy etsimään elämänsä vastauksia italialaiseen nunnaluostariin. Neitsyt-Cecilia kuitenkin huomaa odottamatta olevansa raskaana, mitä luostarissa pidetään synnittömän sikiämisen ihmeenä. Tämän jälkeen päätäntävalta raskaudesta siirtyykin kirkonmiehille, joille Cecilian hyvinvointi merkitsee vähemmän kuin uskonnollinen oppi. Allegoria on vahva mutta kerronnallisesti perusteltu ja hyvin genren viittaan puettu.

Teoksessa toistetaan ydinsanomana useaan kertaan raamatunjaetta maan hiljaisista, jotka perivät maan. Epävarman nöyrä Cecilia on totisesti maan hiljainen tarinan alussa, kunnes nunnaluostarissa tapahtuvat asiat pakottavat hänet kasvamaan ja lopulta reagoimaan sillä intensiteetillä, mikä voi syttyä kun elinikäiset uskomukset kääntyvät päälaelleen. Hitaasti etenevää psykologista kauhua seuraa puhdistava katharsis. Se on tietoisesti ylivaihteella vedetty ja säpsähdyttävä. Sisar Cecilia toimii niin, että heikompaa hirvittää, lapsivedestä ja synnytystuskista viis. Pointti tulee kivuliaan selväksi.

Mohanin ytimekästä ohjausta tukee erittäin tyylikkäästi Elisha Christianin kuvaus, joka on kaunista ja hyvin luonnonvaloa hyödyntävää. Luostarin hämäryydessä valot ja varjot vuorottelevat, ja viipyilevät otokset tukevat tarinaa. Samoin tekee Will Batesin musiikki, jonka kanssa vuorottelevat kauniit vanhat latinankieliset kirkkolaulut. Äänimaailma ei myöskään sorru halpahintaisiin säikyttelyviuluihin ja vingahduksiin, jotka ovat persoonattomampien kauhuelokuvien helmasynti. Kokonaisuus on tarkoin harkittu ja elokuvan pieni budjetti hyödynnetään niin hyvin, että teos antaa vaikutelman kokoluokkaa isommasta elokuvasta.

Halpaa nunnasploitaatiota on tehty maailman sivu, mutta aihetta hyödyntävien isomman profiilin elokuvien uusi nousu alkoi muutama vuosi. Silloin julkaistiin Paul Verhoevenin Benedetta (2021), joka kertoi tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 1600-luvun nunnaluostarin salatusta seksuaalisuudesta. Tänä vuonna puolestaan julkaistiin esiosa Ennustukselle eli The First Omen. Kummatkin sijoittuvat Tahrattoman tapaan italialaiseen nunnaluostariin, kaksinaismoralistisen katolisuuden elokuvalliseen kuumapesäkkeeseen, joissa alisteinen hierarkia yhdistyy seksuaalisesti tukahdutettuun, uskonnollisen vallankäytön painottamaan eristykseen.

Tahrattoman juoni on kärjistetty heijaste todellisuudesta. Sarvipäitä ja antikristuksia pahempia ovat ihmiset, jotka uskontonsa ja opportunismin nimissä ovat vuosisatojen ajan tehneet toisille häikäilemättömästi pahaa ja tekevät edelleen. Omatunnon on voinut ulkoistaa olemattomalle jumalolennolle, kunhan vähän sopottaa latinaksi tai vetoaa ristiinnaulittujen kärsimyksiin. Aivan kuin musta kaapu tai pingviiniä muistuttava asuste vapauttaisi kaikesta moraalista.

Varsinkin katolisia pappeja on useasti syytetty ja tuomittu naisten ja lasten systemaattisesta hyväksikäytöstä. Myös kirkon toimintaan osallistuvat naiset, kuten nunnat, ovat osallistuneet ja syyllistyneet samaan. Sisarkunnissa naiset eivät ole olleet aina toisille naisille sisaria, aivan kuten katoliset ”Isät” eivät ole oikeita isiä vaan parhaimmillaan selibaatissa eläviä ja pahimmillaan pederasteja. Heiltä viimeiseksi on syytä kysyä neuvoa seksi- tai perhe-elämästä.

Tahrattomassa korkea kirkonmies tokaisee osuvasti, että jos Jumala ei haluaisi heidän tekevän vääräksi miellettyjä tekojaan, niin miksi Hän ei heitä sitten estä? Hyväksikäyttäjien ja väkivallantekijöiden piirissä jää ymmärtämättä, että hiljaisuus ei ole myöntymisen merkki. Ei jumalhahmojen eikä erityisesti uskontojen uhreilla. Tahraton on ensisijaisesti onnistunut psykologinen kauhuelokuva, ei alleviivaava tai katsojaansa aliarvioiva kannanotto, mutta sen perusteltu näkökulma ei silti jää epäselväksi.