Wicked Little Letters valkokangas

1920-luvun Littlehamptonissa kuohuu. Raamatunlauseita viljelevän, parhaan naimaikänsä ohittaneen Edith Swanin (Olivia Colman) postilaatikosta tipahtaa ruokoton kirje numero 19. Tästä hermostuneena Edithin isä Edward (Timothy Spall) marssii paikalliselle poliisiasemalle ja vaatii toimia. Epäilykset kohdistuvat naapurin yksinhuoltajaan, irlantilaiseen Rose Goodingiin (Jessie Buckley), jonka kanssa Edithin välit ovat menneet poikki. Siksipä paikallinen poliisi pidättää Rosen, mutta varsin heikoin todistein. Isänsä jalanjäljissä (nais)poliisiksi tiensä selvittänyt Gladys Moss (Anjana Vasan) epäilee, että juttu ei ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä ensi alkuun näyttää.

Wicked Little Letters (2024) perustuu oikeisiin tapahtumiin ja historiallisiin henkilöihin. 1920-luvulla Littlehamptonissa asukkaat alkoivat saada kirjeitä, jotka olisivat voineet kielensä puolesta toimia nykyaikaisten nettitrollien koulutusmateriaalina. Vaikka tarinaan on ripoteltu elokuvapölyä ja tosiasioita taivutettu tarinan tahtoon, on elokuvan perusrunko yllättävänkin uskollinen faktoille. Jopa jutun ratkaisu, niin keksityltä kuin se kuulostaakin, pitää pääpiirteittäin paikkansa.

Brittiohjaaja Thea Sharrock on hankkinut kannuksensa ennen kaikkea Lontoon teatterimaailmassa. Hänet nimitettiin alle 25-vuotiaana Lontoon Southwark Playhousen taiteelliseksi johtajaksi, ja samalla brittiläisen teatterin nuorimmaksi taiteelliseksi johtajaksi. Ensimmäinen pitkä elokuva Kerro minulle jotain hyvää (2016) oli kaupallinen menestys 207 miljoonan dollarin tuotoillaan, vaikka kriitikoilta tulikin pääsääntöisesti runtua. Kolmanteen pitkään elokuvaansa Sharrock on saanut haalittua varsin vahvan näyttelijäkaartin.

Elokuvan juoni kulkee jouhevasti ja dialogi on oikeinkin onnistunutta. Wicked Little Letters sijoittuu 1920-luvulle ja naisasialiikkeen nousuun.

Littlehamptonin kirjeissä olisikin ainekset myös vakavaan draamaan ja terävään yhteiskuntakritiikkiin. 1920-luvun uptight and proper -yhteiskunta kahlitsi naiset ja miehet siveelliseen, yhteiskuntakelpoiseen rooliinsa ja sen ulkopuolelle tipahtamisella oli vakavia seurauksia. Keinoja rikkoa hengitystilaa oli, erityisesti naisille, varsin vähän.

Uutta vapaampaa naiskuvaa edustava Rose ja tiukan isän alaisuudessa elävä siveä Edith ovat murroskohdan ruumiillistumat laajemminkin.

Valinta tehdä vakavasta asiasta, rakenteellisesta väkivallasta, musta komedia on varmasti tietoinen, mutta siksi nauru on välillä pakotettua ja elokuvateatterista ulos astuessa olo on varsin ristiriitainen. Wicked Little Letters yrittää olla sekä hauska – mitä se toki on – että yhteiskuntakriittinen, eikä tasapainottelu näiden kahden välillä ole oikein onnistunut.

Näyttelijän työssä ei ole moittimista ja elokuvan vahvuus onkin sen piinkova näyttelijäkaarti. Tasavarma Olivia Coleman on suorastaan herkullisen skaalan omaava kireänutturainen kirkon nainen ja Jessie Buckley tasapainottelee erinomaisesti rääväsuisen ja haavoittuvaisen Rosen välillä. Myös veteraaninäyttelijä Timothy Spall nauttii selvästi despoottimaisen isän roolistaan.

Tasapainohaasteista huolimatta elokuva kannattaa nähdä juuri vahvan näyttelijäkaartin vuoksi. Jos epätasa-arvosta nousevan raivon saa pidettyä aisoissa, on Wicked Little Letters hauska tarina, jonka draaman kaari on kohtuullisen onnistunut.

Samalla suosittelen, mutta ehdottomasti vasta elokuvan jälkeen, naputtamaan internetin tiedonhakuun sanat ”Littlehampton Libels” tai ”Wicked Little Lies true story”. Joskus totuus on tarinaa ihmeellisempi – ja usein, myös tällä kertaa, surullisempi.