Kingdom of the Planet of the Apes valkokangas

Ei Pierre Boulle osannut vuonna 1963 aavistaa, kun hän julkaisi tieteisromaanin Apinoiden planeetta, että sen perintö eläisi yli 60 vuotta myöhemmin. Se elää ensisijaisesti valkokangaselokuvien muodossa.

Alkuperäinen vuoden 1968 klassikkoelokuva Apinoiden planeetta sai neljä jatko-osaa. Sen jälkeen tuli pitkän tauon jälkeen Tim Burtonin tulkinta aiheesta vuonna 2001. Burtonin tulkinta jäi yksittäiseksi ja lopulta kerronnallisesti tarpeettomaksi. Vuosina 2011–2017 julkaistiin ensin Rupert Wyattin ohjauksena ja sitten kahtena Matt Reevesin ohjauksena uusi AP-esiosatrilogia, joiden tarina pohjusti apinoiden hallitsemaa maailmaa ja kertoi puhuvien apinoiden johtajan ja pelastajan, Caesar-simpanssin tarinan. Älykkäästi ja uudesta näkökulmasta kerrottu trilogia nosti Apinain planeetan taas jaloilleen.

Tuorein Kingdom of the Planet of the Apes eli Apinoiden planeetan kuningaskunta aloittaa uuden apinaplaneetta-trilogian monta sukupolvea sen jälkeen, kun Caesar on kuollut. Ohjaajaksi on valittu Wes Ball, jonka aikaisempiin ohjaustöihin kuuluu kolme kappaletta Labyrintti-nuortenelokuvia. Ball sai apinaplaneettaprojektin käsiinsä jo 2019 ja on sekä ohjaaja että yksi elokuvan tuottajista. Käsikirjoitukseenkin hänen piti osallistua, mutta se on lopulta muiden tekijöiden aikaansaannosta.

Kingdom of the Planet of the Apesissa apinayhteisöt ovat kasvaneet, levinneet ja jakautuneet. Osa ei ole Caesarista kuullutkaan, osa hyväksikäyttää hänen nimeään ja oppejaan toisia alistaakseen aivan kuten ihmistenkin uskonnot ja diktaattorit käyttävät historiaa hyväkseen. Proximus Caesar -niminen apina (Kevin Durand) hallitsee julmana monarkkina, joka on ottanut Caesarin nimen ja jota kiinnostaa ihmisrodun muinainen teknologia. Ihmiskunnan rippeistä suurin osa on taantunut puhekyvyttömiksi ja lähes villieläinten tasoisiksi.

Nuoren metsästäjäsimpanssi Noan (Owen Teague) heimo kaapataan orjiksi, ja Noa lähtee yrittämään heidän pelastamistaan. Matkalla hän kohtaa yhä Caesarin opetuksiin uskovan viisaan orangin Rakan (Peter Macon) sekä tavallista älykkäämmän ihmisnaaraan nimeltä Mae (Freya Allan). Teoksen alkupuoli on rakenteeltaan vaelluselokuva, kun taas jälkipuoli asemoituu vankileiri- ja pakogenreen. Siinä se muistuttaa edeltäjäänsä eli Sotaa apinoiden planeetasta (2017) sillä erolla, että tällä kertaa tappajat ja orjuuttajat ovat toisia apinoita, eivät ihmisiä.

Edellinen trilogia oli sekä nykymuotoisen ihmisrodun loppu että dystopiahenkinen odysseia täynnä Mooses-henkisen Caesarin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Uusi elokuva on sekin paikoin sotaisa ja monilta kohtauksiltaan varsin brutaali. Proximus Caesar on huippuälykäs, mutta yhtä ikävä diktaattori kuin kuka tahansa historian lehdille päässyt Diktaattori Diktaatta (Laura Ruohonen: Tippukivitapaus, 2017). Proximuksen tavoitteena on saada ja löytää valtaa kaikkialta. Vanhaan ydinsiiloon kätketyt, vihatun ihmiskunnan aseet ovat Proximukselle pakkomielle.

145 minuutin mittaisena Kingdom of the Planet of the Apesissa on hetkittäin kerronnallista tyhjäkäyntiä. Alkupuolen pitkähkö vaellus antaa tätä anteeksi, sillä ihmiskunnan rappeutuneita, tuhoutuneita ja luontoon jo osin sulautuneita rakennelmia sisältävät maisemat on toteutettu tyylikkäästi visuaalisten efektien ja oikeiden maisemien sommitelmina. Nämä hiljaiset todistajat ihmisen noususta, uhosta ja tuhosta antavat omalta osaltaan ajattelemisen aihetta.

Teoksen muu filosofisempi anti on aiempia osia köykäisempää. Allegoriat siitä, kuinka rauhaa rakastavien vaikuttajien sanat voidaan myöhemmin vääristää tukemaan minkälaista tyranniaa tahansa, ovat osuvia ja lukuisista uskonnoista tuttuja. Sen sijaan pohdiskelu siitä, voivatko eri rodut toimia rauhanomaisesti rinnakkain on jo kertaalleen kuultua.

Muutenkin monet kuviot ovat niin tuttuja, että herää epäilys siitä, miten pitkälle alkuperäisen Apinoiden planeetan esiosasarjaa voidaan viedä ilman etenevää taisteluväsymystä. Juonen pääkaari saadaan vietyä odotettuun päätepisteeseensä, mutta elokuva loppuu asetelmaan, jossa pedataan lähinnä tulevia jatko-osia. Franchise-elokuville tyypillinen ratkaisu vie tarinalta sen kaipaamaa itsenäisyyttä ja erityisyyttä. Aika näyttää, jääkö rutiininomaisen oloinen Kingdom of the Planet of the Apes vain alaviitteeksi laajemmassa Apinoiden planeetta -saagassa.