10 kirjettä tulevaisuuteen valkokangas

On kevät 2020. Olen käynyt juoksulenkillä ja sen jälkeen suihkussa. Jalkoihin sattuu, keuhkot ovat saaneet yliannostuksen raitista ilmaa. Maailma on edelleen kaunis, ja koivunlehdet puskevat sinnikkäästi vihreää kohti kevättä, vaikka se maailma, jonka tunsin, on pysähtynyt. Seuraavana aamuna herään järjettömän onnellisena. Ihollani tunnen karhean puhtaat lakanat. Minulla on kaksi jalkaa, joilla juosta; lihakset, jotka kivistävät terveellä tavalla ja keuhkot, joilla hengittää. Muistikuva on vahva, ja olen jälkikäteen harmitellut, etten kirjannut sitä minnekään ylös – olisipa aikakapseli.

Juuri sellainen 10 kirjettä tulevaisuuteen (2023) on: aikakapseli, jollainen meidän jokaisen olisi pitänyt tehdä. Kun maailma pysähtyi, mitä mietimme? Sanat, tunteet ja kuvat ovat niin tuttuja, että ne onnistuvat kaivamaan myös tuon maaliskuisen aamun henkilökohtaisen muiston tämän kevään kirkkaaseen valoon.

Dokumentissa historiantutkija toteaa: ”Historia osoittaa, että me pyrimme unohtamaan nopeasti pandemiat ikään kuin mitään kulkutautia ei olisi ollutkaan.” Juuri siltä tätä elokuvallista aikakapselia katsellessa tuntuu. Tapahtuiko sitä edes? Oliko kaikki vain unta?

Dokumentissa näytetään myös koululaisten keräämiä kirjeitä, jotka pakataan oikeaan aikakapseliin. Digitoituvan – ja siten myös jatkuvan katoamisen kanssa leikkivän – tiedon ajalla paperissa ja sen pinnalla kulkevassa kynässä on jotain rauhoittavan pysyvää.

Dokumentin päähenkilöt, nimettömät vaan eivät kasvottomat, kirjoittavat kirjeensä läheisilleen tai tuntemattomalle tulevaisuuteen. Vaikka viesti on usein henkilökohtainen, sen lähettäjän identiteetti jää mysteeriksi. Tämäkin lienee tietoinen valinta, jolla dokumentti nostaa yksittäisten ihmisten kokemusten sijaan koronakokemuksesta kumpuavia universaalimpia teemoja: syntymäpäiviä ruudun välityksellä, hallituksen tiedotuksia, alta katoavia työpaikkoja, autioita katuja ja kauppakeskuksia, maailman erottamia perheitä.

Mosaiikkimainen kerronta kulkee korkealta pohjoisesta eduskunnan marmorin kautta pitkälle etelään. Ilmastonmuutos, korona ja sota – nykyinen ja menneet – kulkevat rinta rinnan ja osoittavat, miten erilaisista todellisuuksista maailmamme koostuu. Miltä näytti maailma lapsen, muusikon, lääkärin, ilmastoaktivistin, rokotetutkijan, rokotuskriittisen ja vanhemman ihmisen silmin? Miltä näytti, kun uusia jakolinjoja luotiin?

10 kirjettä tulevaisuuteen ei selitä eikä osoittele, vaan se luottaa kuvan ja säästeliäästi annostellun tekstin voimaan. On myös asioita, joista on liian surullista puhua, voi vain näyttää.

Oman lähihistoriamme tallenteena 10 kirjettä tulevaisuuteen on äärettömän arvokas. Se kärsii kuitenkin hieman tarinaosien epäsuhdasta. Vanhemman sukupolven ääni jää dokumentissa sivuhuomioiksi, niin kun se jäi pandemian aikanakin. Ehkä kyseessä on tietoinen valinta ja taiteellinen kommentti, mutta juuri tälle näkökulmalle olisi kaivannut enemmän tilaa.

Lopulta kyse ei kai ole vain koronasta. Dokumentin läpikulkeva tärkeä viesti luontosuhteestamme ja ilmastonmuutoksesta jää lopulta kirkastamatta– siitä huolimatta, että vastaus juoksee dokumentin kerronnan yhtenä punoksena. Mutta ehkä tässä ajassa kaipaamme jo rautatiekiskon paksuista rautalankaa. Hidas on ihminen oppimaan.