Once Upon A Time in Mexico valkokangas

Robert Rodriguezin Once upon a time in Mexico on mahdollisesti vuoden huonoin elokuva. Soppa, joka kiehuu yli. Pottumuusi, joka palaa pohjaan. Pahvinen taco. Tulisi ampua kokki, kuten eräällä elokuvan päähenkilöllä on tapana. Hän tosin pillastuu pyssyineen aina saatuaan hyvää ruokaa. Mutta hällä väliä sillä, kuten kaikella muullakin, mitä tästä elokuvasta saatettaisiin kirjoittaa.

Rodriguezin kengännauhabudjetin debyytti El Mariachi oli festivaalien rummuttama pikkuhitti, jonka levitykseen ja markkinointiin Paramount upotti reilut miljoona dollaria. Elokuva sai jatko-osan Desperado, joka maksoi tuhat kertaa enemmän kuin isoveljensä. Desperadon kuvauksissa vieraillessaan Quentin Tarantino, jonka innokas filmimieli tunnetaan, sanoi Rodriguezille, että tämä oli selvästi tekemässä 1990-luvun vastinetta Sergio Leonen kuuluisalle Dollaritrilogialle: "Sun täytyy ohjata vielä yksi mariachi-juttu ja antaa sille nimeksi Once upon a time in Mexico." Siitä siis nimi elokuvalle, jonka otsake voisi yhtä hyvin kuulua "Lawrence of Mexico" tai "Mr. Smith Goes To Mexico" tai "Snow White And The Seven Mexicos".

Desperado oli ja on mainio action-filmi, sydäntä kiihdyttävästi leikattu, humoristinen ja musikaalinen aseenlaulatus täynnään hyviä sivurooleja. Takanaan kunnon budjetti ja ammattiapu, multiosaaja Rodriguez tyytyi siinä käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi "vain" tuottamaan ja leikkaamaan. Mexicossa hän paitsi käsikirjoittaa, ohjaa, tuottaa ja leikkaa, myös kuvaa, lavastaa, hoitaa efektejä ja säveltää. Liekö moisessa rohmuamisessa syy siihen, miksi elokuvassa ei ole ollenkaan rytmiä, ainoastaan helvetisti sillisalaattia. Kamalinta lienee Rodriguezin musiikki, esimerkkinä jamesbondimaisen prätkätakaa-ajon taustalla kuuluva teknoinen pumputus "Pistolero!" -huutoineen. Tästä ei meno enää oksettavammaksi muutu. Desperado sentään käynnistyi varhaisella Dire Straits -klassikolla Six Blade Knife ja jatkoi siitä tyylikkäästi Los Lobosilla. Oli kapakkameininkiä, kuivaa aavikkotuulta ja viskitilkkaa.

Paitsi että Mexicossa ei ole tunnelmaa, se ei osaa myöskään kertoa edes mitä olemattominta tarinaa. Esimerkiksi unikuvat ja todelliset tapahtumat menevät Rodriguezilla pahasti sekaisin. Antonio Banderasin kitaristi ammuskelee ihmisiä ja kiehnää välillä tyttöystävänsä (Salma Hayek) kanssa. Itse ymmärsin vasta lopussa, että tyttöystävä vauvoineen on kuollut. Loppuun tultaessa olin kyllä jo kauan sitten lakannut välittämästä; tuijotin touhua suu auki ja häpesin Johnny Deppin, Mickey Rourken ja Willem Dafoen puolesta niin, että Deppiltä tippuu silmät päästä.

Depp muuten heittää leffan ainoan hauskan jutun kysyessään Danny Trejolta: "Are you a mexican - or mexican’t?" Se kannatti sanoa tässä, sillä Rodriguez on mexican’t, eikä hänen kolmenkymmenenmiljoonan dollarin kalkkunaansa kannata katsoa. Niitä, jotka itseni tapaan ovat odottaneet elokuvaa innolla, varoitan päivän mittaisella vitutuksella, joka voi johtaa viskitilkkaiseen keskusteluun baarimikon kanssa Six Blade Knifea kuunnellen.