Narnian tarinat: Prinssi Kaspian valkokangas

Niin se vaan on, että Narnian tarinoita vertaa väkisinkin Sormusten herroihin. Kirjoittajat C.S. Lewis ja J.R.R. Tolkien olivat aikalaisia ja kollegoita keskenään, molempien saagoissa on eri mytologioista kudotut omat kulttuurinsa, eriskummallisia hahmoja, ja sellaisen vavisuttavan, Suuren Tarinan tuntua. Iäinen hyvän ja pahan taistelu saa näissä molemmissa fantasiaseikkailuissa kristillisiä analogian piirteitä. Narnia vie hämmentävillä Eevan tytär ja Aatamin poika -nimeämisillään kristillismetaforansa kuitenkin pidemmälle.

Pevencien sisarukset imaistaan Prinssi Kaspianissa Narniaan lontoolaiselta metroasemalta. Edellisestä vierailusta on vierähtänyt Narnian aikakäsityksen mukaan 1300 vuotta. Viimeksi lapset ovat sankarileijona Aslanin johdolla pelastaneet Narnian julmalta valkoiselta velholta, mutta ajan kuluessa ovat asiat päässeet huonoon kuntoon. Telmarialaiset sotilaat haluavat valloittaa Narnian kokonaan ja kun julma lordi Miraz saa uuden perillisen, hän määrää oikean kruununperillisen, veljenpoikansa prinssi Kaspianin, murhattavaksi. Kaspian kuitenkin pakenee, ja yhdessä Narnian piiloista kuoriutuvien asukkien kanssa sisarukset ja Kaspian käyvät valloittajaa vastaan.

Kuten Sormus-elokuvissa, tässäkin fantasiassa ensimmäinen osa, Velho ja Leijona, oli tarinan henkilöt ja tapahtumapaikat esittelevä seikkailusatu. Siinä hehkui salaperäinen, mystinen tunnelma ja satumaailman ihmeellisyyksien löytämisen ilo. Voi, kuinka mieleeni muistui, kun itsekin lapsena yritin päästä Narniaan omasta vaatekaapistani. Jatko-osa Prinssi Kaspian on synkempi taisteluelokuva, jossa lordi Miraz joukkoineen edustaa ihmismäistä ja lihallista pahaa. He puhuvatkin koko ajan pahaenteisesti muristen. Fantasian leikkimielisyys on unohtunut jonnekin 1300 vuoden varrelle.

Peter (William Moseley), Susan (Anna Popplewell), Edmund (Skandar Keynes) ja Lucy (Georgie Henley) ovat kasvaneet lapsista teineiksi, ja se näkyy elokuvan kannalta epäsuotuisasti. Kun Velhossa ja Leijonassa heidän olemuksissaan oli lapsenomaista teeskentelemättömyyttä, ja pikku-Lucy oli toimelias ja suorastaan vastustamaton, niin nyt näyttelijät ovat niin jäykkiä, että heidät voisi tökkäisemällä kaataa. Ihan kuin varttuminen olisi saanut heidät täysin hämilleen oman identiteettinsä suhteen. Susan on aneemisen ja kyllästyneen oloinen töröhuulineen ja Prinssi Kaspian (Ben Barnes) pälyilee ruskehilla silmillään täysin eksyneen oloisesti. Henkilöohjaus on onnetonta, ja joissain kohtauksissa melkein näkee, miten näyttelijät odottavat ohjeita kameran tuolta puolen.

Taitaa olla paljolti ajoituksesta kiinni, että Prinssi Kaspian kaikkine puitteineen tuntuu liiankin tutulta. Siinä on niin paljon samankaltaisuutta Sormusten herrojen kanssa, että vaikka tarinat onkin kirjoitettu samoihin aikoihin, tuntuu Narnia-filmatisointi silti vain köykäiseltä ja epäoriginaalilta versiolta Tolkienin suureepoksesta. Peter Jackson ehätti ensin, ja onnistui kaikessa megalomaanisuudessaan puhaltamaan uskottavaa henkeä trilogiaansa. Sellaista henkeä ja monikerroksisuutta, jotka tekevät tarinasta unohtumattoman. Narnian tarinat ei pärjää tässä vertailussa.

Maisemakuvaukset ja tehosteet ovat onnistuneita, ja hetkittäin elokuva ylläpitää mukavasti jännitystä. Kahden ja puolen tunnin kesto on kuitenkin tuskastuttavan pitkä, kun kerronta rämpii jännitysjaksoista huolimatta jähmeässä suossa. Kuten ykkösosassakin, eläimet ja muut Narnian ei-ihmishahmot ovat ihastuttavia. Mäyrät, hiiret ja Aslan-leijona ovat hauskoja, lämpimiä ja paljon inhimillisempiä kuin elokuvan ihmiset. Niiden äänet ja muut ominaisuudet ovat täysosumia, ja karvapalleroita tekisi mieli rutistaa. Hiirten sairassaattue skottilaisine säkkipillibändeineen on koko elokuvan helmi, hauskin ja sympaattisin hetki.