Once valkokangas

Irlantia ei juurikaan tunneta elokuvamaana, mutta musiikkimaana sitäkin enemmän. Oncessa valokeilaan on päässyt sydänverellään lauluja rustaava singer-songwriter – lauluntekijä, jollaisia Irlanti pursuaa. Musiikkidraama on lumonnut yleisöt ja kriitikot aina Oscar-komiteaa myöten. Pienen budjetin indie-elokuvalle ja -ohjaajalle tällainen menestys oli täydellinen yllätys.

Once on maanläheinen ja epätavallinen rakkaustarina, jossa maahanmuuttajatytön ja katusoittajan lisäksi pääosassa on musiikki. Elokuvaa on luonnehdittu muun muassa pieneksi elokuvaksi, jolla on suuri sydän. Once käsittelee myös musiikin ja tunteiden vääjäämätöntä liittoa. Ihastuvatko henkilöt toisiinsa vai sittenkin yhteiseen musiikin kokemukseen?

Dublinin sydänsuruista katutrubaduuria esittää Glen Hansard, menestyneen The Frames -yhtyeen laulaja, joka on tuttu myös The Commitments -elokuvasta. Toisessa pääosassa on The Framesin keikalta löydetty nuori tsekki Marketa Irglova. Kummallakaan ei ole näyttelijän koulutusta mutta sen sijaan paljon kokemusta itsenäisestä musiikin tekemisestä. Hansard karkasi katusoittajaksi jo 13-vuotiaana.

Musiikki onkin perustana paitsi elokuvan menestykselle, myös juonelle ja rakenteelle. Laulut soivat kokonaisina ja ovat enemmän kuin pelkkä soundtrack. Pääosanesittäjien yhdessä säveltämät konstailemattomat folkpop-kappaleet kuljettavat tarinaa luontevasti, aivan kuten musiikki liikuttaa elokuvan henkilöitä ja tunteita. Teemalaulusta Falling Slowly Hansard ja Irglova nappasivat yllätyksekseen myös parhaan laulun Oscar-palkinnon.

Vaikka muun muassa lauluun puhkeaminen bussikohtauksessa on hauska musikaalielementti, ei Oncea herkästi nimitä musikaaliksi. Termi musikaali tuo mieleen hyvin erilaisia mielikuvia – mahtipontisia lavasteita, klassisen romanttisia juonikuvioita, päälleliimattuja tanssikohtauksia. Once ei ole myöskään perinteinen rakkauselokuva, mutta oiva vaihtoehto vaikkapa treffielokuvaksi niille, jotka eivät piittaa amerikkalaisista romanttisista komedioista. Hollywoodin poikamiesten ruususeremoniat ja vauhdikkaat sinkkuelämät ovat aivan toisesta maailmasta kuin Oncen anti-blockbuster-meininki.

Lukuun ottamatta hieman teennäistä itkukohtausta ja joitakin mahdollisesti ärsyttävää musiikin alleviivaavuutta elokuva välttää onnistuneesti ihmissuhde-elokuvien kliseet. Näytteleminen on luontevaa, eikä vähiten siksi että näyttelijät saavat esittää omaa musiikkiaan. Kuvaus on melkein dogmatyylisen arkista, ilman dramaattisia hidastuksia ja kamera-ajoja. Elokuva tehtiin kolmessa viikossa, eikä pienellä budjetilla ollut varaa kalliisiin kuvaustekniikoihin.

Askeettisuus ja arkirealismi olivat kuitenkin myös ohjaaja John Carneyn tavoitteina, eivätkä vain rahoituskysymys. Indie-tuotanto antoi mahdollisuuden vapauteen ja omaan tyyliin. Uskottavuus ja aitous ovatkin elokuvan parhaita puolia.

Kaikessa realismissaan elokuva vaikuttaa tosielämään perustuvalta mutta tässä tapauksessa onkin toisinpäin. Elokuvan maailma siirtyi todellisuuteen: pääparin kemia valkokankaalla syttyi tosielämän romanssiksi ja elokuvan musiikki toi artisteille oikeassa elämässä kunniaa ja mainetta. Once kertoo elävästi monen muusikon rankasta arjesta, ja onnistuu nyt valamaan toivoa monen unelmiin. Kuinka monessa syrjäytyneessä katusoittajassa ja emigranttisiivoojassa uinuukaan hienoa musiikkia?

Elokuvassa välittyvät irlantilaisen musiikkielämän tunnelmat. Seisiúneissa, irlantilaisissa yhteissoittosessioissa jaetaan musiikin riemua spontaanisti yhdessä. Tunteellisten trubaduurien ja vikkelien tanssijalkojen maassa on aina kunnioitettu itsenäistä lauluntekijää. Oli jo aikakin tehdä elokuva Irlannin singer-songwritereista, jotka ovat vieneet niin monen sydämen, musiikillisesti ja muutenkin.