Shrek valkokangas

William Steigin lastenkirjaan perustuva Shrek on ollut tämän vuoden menestynein elokuva Yhdysvalloissa, taakse ovat jääneet niin Muumion paluu kuin Pearl Harborkin. Shrekin menestyksen takana ovat vanhemmille katsojille viritetyt vitsit ja puolituhmuudet kuorrutettuna kauniisti lapsiin vetoavalla jouhevalla menolla. Siis tuttu resepti houkutella katsojia animaation pariin. Tuotannollisesti ja taloudellisesti ajateltuna Shrek on onnistunut tuotos. Mitään animaatioklassikkoa tästä kohderyhmäkompromissein latistetusta tekeleestä on kuitenkin turha haikailla.

Animaatiotekniikka kehittyy nykyään jo sitä vauhtia, että uusien piirroselokuvien kohdalla saa aina toistaa itseään kehuessaan animoinnin lopputulosta. Tarjolla on hyvää ja sujuvaa jälkeä siis jälleen kerran. Jenkkien teknisesti tyylipuhtaisiin animaatioihin kaipaisi kuitenkin sisällöllistä uudistusta ja rohkeampia kokeiluja. Shrekin suurimmaksi ongelmaksi kehkeytyykin, jälleen kerran, disneymäinen helmasynti, eli pyrkimys kaikkien mahdollisten katsojien miellyttämiseen. Rujotapaisen jätin edesottamuksista olisi voitu kaapia kasaan hurttiakin huumoria aikuiseen makuun, mutta sitten ei enää oltaisi oltu lastenelokuvan parissa, ja Shrek on lastenelokuva, vaikka sitä ei perheen pienimmille voikaan suositella.

Perinteisten satujen parodiointi on kutkuttava lähtökohta ja alkutaipaleellaan Shrek lohkaiseekin parhaimmat naurut, kun satuklassikot saavat huutia. Tosin kyseenalaiseksi jää kuseeko Disneylta DreamWorksille siirtynyt tuottaja entisen työnantajansa silmään vai silittääkö sittenkin lopulta vain tämän päätä, sillä innostavan alun jälkeen Shrekin tarina lukitaan kovin perinteisten satujen tarinallisiin konventioihin. Shrek-jätistä tulee prinsessan pelastava sankari, ja lopussa kaikki on taas niin kovin hyvin, kuten sadussa tuleekin olla. Tuoreutta tarinaan on yritetty loihtia yhä selkeämmällä sankari ja sidekick -asetelmalla sekä useilla viittauksilla laajaan populaarikulttuurin kenttään. Periaate on hyvä, mutta kokonaisuus on rikkonainen ja rajojen koettelu tyystin liian kilttiä.

Aikuiskatsojille voi suositella alkuperäistä ääniversiota, sillä jälleen kerran, suomenkielinen toteutus on toki mallikas, mutta se jokin puuttuu. Shrekin äänenä kuultava Samuli Edelmann ei saa replikointiinsa tarpeeksi jättimäistä asennetta ja suomalaisäänistä potin kotiin korjaakin sankarin sidekickina eli Aasina kuultava Jukka Rasila. Tällä kertaa laulut ovat pääasiallisesti jätetty suomentamatta, mikä kielii hieman vanhemmasta kohderyhmästä. Tämän valossa koko suomenkielisen toteutuksen mielekkyyttä sopisi pohtia, sillä yli kymmenvuotiaat osanevat jo tekstejä ilman ongelmia tavailla.

Viihdepakettina ja hyväntuulisena elokuvaelämyksenä Shrek on paikallaan, vaikka ei kaikkia alun lupauksiaan lunastakaan. Elokuvan ennalta arvattava ja alleviivatun oloinen opetus siitä, miten rumatkin ovat rohkeita ja arvokkaita, on purukumisen koskettava. Ideologisesti Shrek on oikeilla jäljillä ja tähän suuntaan toivoisi nuorille katsojaryhmille tarkoitettuja elokuvia enemmänkin pedattavan. Ajatusmaailmamme kaipaa edelleenkin rumia ja rohkeita sankareita sekä prinsessoja viitoittamaan yhä moniarvoisempaa ja suvaitsevaisempaa tietä mielenliikkeidemme ahdasmielisten kurvien ja mutkien oikomiseksi.