Black Jack - panoksena elämä kotikatsomo

Dolph Lundgren, tuo luojan lahja epätoivoisille naisille, on jälleen ilonamme. Ja taidanpa kuulla myös finninaamaisten karvanoppa-opelteinien taputtavan käsiään. No mikä ettei, ainahan moniulotteista luonneroolihallintaa taitavaa Dolph ’Solarium’ Lundgrenia katselee. Voit syventää elokuvakokemustasi merkitsemällä vaikkapa moottorisahalla tukkimiesviivaa itsemurhayksiösi seinään - aina kun sankarimme vaihtaa ilmettä. Siinäpä hauska perjantaipulloveikkojen seuraleikki. Voin vakuuttaa, ettei tule kalliiksi.

Dolph Lundgren saa kunnian näytellä Jack Devliniä, entistä lättäjalkaa nykyistä henkivartijaa, jonka näppärissä sormissa pelikortit ovat sveitsiläislinkkarin ja eloonjäämispuukon synteesi. Hän joutuu kaitsemaan huippumallia, jottei ilkeä psykopaattinilkkitappaja tee tytölle sitä, mitä tämän synkeän koijarin viheliäinen musta luonto vaatii. Mutta voi. Sankarimme on allerginen - ei kissoille - vaan valkoiselle värille (niin, sankarillammekin on menneisyys) ja jota roisto sumeilematta käyttää hyväkseen.

Luvassa on siis mi(iiiiii)ttaamaton määrä uskomattoman huonoa näyttelemistä, joka aluksi riemastuttaa mutta lopuksi kuolettaa. Tämän päälle naulataan surkean tylsä ja epäuskottava tarina, joka tapetoidaan Woolandian kuluneimmilla tavaramerkeillä kuten loppumattomilla ja sisällyksettömillä hidastuksilla, modernin kriminaalipsykologian uudistavilla sielunelämän ja motiivien kartoituksilla, huvittavilla akrobatiasuorituksilla, kahdenkäden ammunnoilla, kirkolla (tottakai) ja muutoinkin naurettavalla teatraalisuudella. Tuloksena on sontalaari, jonka seinämille on ripustettu tauluja, jotka kertovat kolmijalkaisen sukupuolen olemisen raskaudesta mutta myös velvollisuudesta suojella heikompaa ja avuttomampaa jalatonta puoliskoaan. Kysymys kuuluukin, miten John Woo on saatu tarttumaan moista torttua tökkivään tikkuun ja esittelemään jo kieltämättä itseään toistavia maneereitaan kuin punaisten lyhtyjen katujen ammattilaiset?