Miehiä ja poikia valkokangas

Miehiä ja poikia (2019) on käsikirjoittaja ja ohjaaja Joonas Berghällin kolmas ja siten viimeinen osa dokumenttitrilogiaa, joka käsittelee ohjaajan omin sanoin rakkautta ja tasa-arvoa. Trilogian ensimmäinen dokumentti, Miesten vuoro (2010) on yksi menestyneimmistä suomalaisista dokumenttielokuvista. Katsojia on kertynyt yli 50 000, mikä on kotimaiselle dokumenttielokuvalle merkittävä määrä.

Trilogian toinen osa, Äidin toive (2015) kokosi yhteen kymmenen naisen tarinat eri puolilta maailmaa. Miehiä ja poikia palaa miesten maailmaan. Dokumentti tarkastelee suomalaisten miesten elämän kipukohtia kuuden päähenkilönsä kautta. Dokumentin esiin nostamat ongelmat eivät varsinaisesti ole uusia: sydän- ja verisuonitaudit, burn out, huoltajuuden määräytymiseen liittyvät epäkohdat, monisukupolvinen alkoholismi ja yksinäisyys. Tärkeistä huomioistaan huolimatta dokumentin kerronta hajoaa liian moneen suuntaan ja tarinaan, ja osa tarinoista tuntuu jäävän pintaraapaisuksi.

Aiemmista dokumenteistaan poiketen ohjaaja Berghäll astelee itsekin kameran eteen. Ratkaisun onnistuneisuudesta voi olla kahta mieltä, muut on silti annettava tunnustusta Berghällille. Kuinka moni vapaaehtoisesti suostuu kuvattavaksi pussikeittodieetin tukiryhmässä, asettelemassa uniapnean hoitoon tarkoitettua CAP-maskia naamalleen tai tuskailemassa yksinäisyyttä ja elämänkumppanin löytymisen vaikeutta sähköisen seuranhaun maailmassa?

On tärkeää, että yhteiskunnan epäkohdista puhutaan, joskus jopa läväytetään kipeä totuus päin naamaa. Dokumentille kasvonsa antavien miesten tarinat ovat koskettavia, jopa ravisuttavia. Se kertoo vahvasta luottamuksesta ohjaajaan ja on arvokas lisä dokumenttiin. Kyyneliltä ei vältytä sen enempää valkokankaalla kuin katsomossakaan.

Dokumentin kuvamaailma pysyttelee Berghällille tutuilla poluilla. Otokset ovat kauniita, kansallisromanttisiakin ja ehdottomasti luontoyhteyttä korostavia. Musiikki on mahtipontista ja tunteet syviä. Suomalainen mies kalastaa, nostaa painoja, nyrkkeilee, vaeltaa ja sytyttää risusavotan bensiinillä. Asettelu on jossain määrin ristiriidassa laveampaa mieskuvaa piirtävän tavoitteen kanssa. Sen mieskuva on, tunnepuheesta huolimatta, kovin konventionaalinen: kantasuomalainen, valkoinen, enimmäkseen suomenkielinen ja heteroseksuaalinen.

Hyvistä hetkistä ja koskettavista tarinoista huolimatta Miehiä ja poikia ei oikein täysin nouse siivilleen. Ei ole selvää mitä Berghäll lopulta haluaa sanoa. Nostaa kipupisteitä keskusteluun? Antaa tilaa tunnepuheelle? Arvokasta sekin tietysti on, mutta ennen kaikkea katsoja jää kaipaamaan välineitä asioiden ja rakenteiden muuttamiseen. Jotain suurempaa kuvaa ja kokonaisuutta. Sillä rakenteiden muuttamiseen Miesten vuoro ja Miehiä ja poikia -dokumentitkin Berghällin julkisuudessa käyttämien puheenvuorojen mukaan tähtäävät.

Miehiä ja poikia -dokumentin mieshenkilöt ovat päättäneet kääntää suunnan omin voimin, vastoinkäymisistä huolimatta. Tarinan opetuksena se jättää kovin paljon yksittäisen henkilön harteille. Se on suuri vaade tilanteessa, jossa aidosti vaikuttavan muutoksen tulisi lähteä puhumattomuuden kulttuurin muutoksesta sekä pahoinvointia aiheuttavien ja epätasa-arvoistavien rakenteiden purkamisesta.

Berghäll kertoi dokumentin suunnitteluvaiheessa Ylelle antamassaan haastattelussa, että dokumentissa nähtäisiin aiemmasta poiketen myös asiantuntijoita. Jälkiviisaana se olisi saattanut olla juuri se kehys, jolla yksittäisten tarinoiden tasolta olisi ollut mahdollista viedä katsojakin tarvittavan muutosvoiman pariin – muuttamaan maailmaa paremmaksi kaikille tässä maassa asuville. Dokumentin lopussa nähtävä tilastostatistiikka kai pyrkii kytkemään keskustelua yleisemmälle tasolle, mutta se ei valitettavasti riitä.

Jos inhimilliset tarinat puhuttelevat, on Miehiä ja poikia oivallinen ikkuna päähenkilöiden mielenmaisemaan. Se on yksilötarinoissaan liikuttava ja perimmäisten kysymysten äärelle hiljentyvä. Edeltäjiensä tasolle se ei kuitenkaan yllä.